"Ei väliä", virkkoi soturi, "olet ensimmäinen jonka milloinkaan vapaasta tahdosta laskin päälleni; ja sen tein nyt kauniin muotosi vuoksi, mikä muistuttaa eräästä, jota rakastin."
Mutta nuot viimeiset sanat lausuttiin hiljaa, ja pojalta, jonka silmät tapailivat Rooman sankaria, ne jäivät huomaamatta. Samassa Rienzi tulikin; kaksi paavin oman seurueen jäsentä kulki hänen sivullaan. Hän liikkui verkalleen, kansan tervehdyshuutojen raikuessa, katsomatta kummallekaan puolelleen. Hänen olemuksensa oli vakava ja rauhallinen, ja paitsi hänen poskensa punaa, ei hänessä näkynyt mitään riemun tai liikutuksen merkkiä. Kukkia putoili joka parvekkeelta hänen tielleen; ja saavuttuaan avarammalle kohdalle, missä maa oli hieman ylevää, ja missä hän täydellisesti oli ympärillä olevien talojen näkyvissä, hän seisahtui — ja paljastaen päänsä hän tunnusti osakseen tulleen mielensuosion, katsein - elein — joita ei kukaan, joka ne näki, milloinkaan unhottanut! Ne muistuivat mieliin tuossa iloisessa, huikentelevassa hovissakin, Rienzin elämän viimeisen sanoman sinne saapuessa. Ja Angelo, kykkien soturin hartioilla, muisteli — mutta älkäämme kiiruhtako kertomuksen edelle.
Kolkkoon torniinsa ei Rienzi kuitenkaan palannut. Hänen asumuksensa oli valmistettu kardinaali Albornozen palatsiin. Seuraavana päivänä hän päästettiin paavin puheille, ja saman päivän illalla hän julistettiin Rooman senaattoriksi.
Mutta soturi oli laskenut Angelon maahan, ja paaschin lausuessa hänelle jäykät kiitoksensa, hän keskeytti hänet murheellisella mutta ystävällisellä äänellä, mikä suuresti kummastutti paaschia; niin huonosti se soveltui miehen karkeaan ja halpaan ulkomuotoon.
"Eroamme", hän sanoi, "vieraina, sorea poika, ja sanoessasi olevasi Roomasta, ei ole syytä, miksi sydämeni olet saanut lämpimäksi; mutta jos milloinkaan tulet ystävän turpeeseen, — käänny —" ja hänen äänensä aleni kuiskeeksi — "Walter de Montrealin puoleen."
Ennenkuin paaschi tointui hämmästyksestä, minkä tuo peljätty nimi oli vaikuttanut, jota hän varhaisimmasta lapsuudestaan oli opetettu kammomaan, P. Johanneksen ritari oli hävinnyt väkijoukkoon.
IX Luku.
Albornoz ja Nina.
Mutta niiltä silmiltä, jotka ennen kaikkia, jospa vilahdukseltakin, himoitsivat nähdä vapautettua vankia, oli tuo hekuma kielletty. Yksinään kammiossaan Nina odotteli tutkinnon päätöstä. Hän kuuli rajut huudot, tuhansien astunnan kaduilta, hän tunsi että voitto oli saatu; ja hän, jonka sydän kauan oli ollut pakahtua, puhkesi intohimoisiin kyyneleihin. Angelon palattua hän sai tietää kaikki, mitä oli tapahtunut; mutta kuullessaan että Rienzi oli pelottavan kardinaalin vieraana, hänen riemunsa melkoisesti laimentui. Tuo järistys, jonka varmuus, olkoon se onnellinenkin, synnyttää astuessaan epätiedon sijaan, ynnä kardinaalin tulon pöyristävä pelko, vaikuttivat niin voimallisesti hänen ruumiisensa, että hän kävi kolmeksi päiväksi huolestuttavan sairaaksi; ja vasta viidentenä siitä päivästä, joka näki Rienzin Rooman senaattorin arvoon asetettuna, hän oli tointunut tarpeeksi, laskeakseen Albornozen luoksensa.
Kardinaali oli joka päivä tiedustellut hänen terveyttään, ja noissa tiedusteluissa hänen rauhaton mielensä oli huomaavinaan vihjauksen niitten tekemisen oikeuteen. Sillä aikaa oli Albornozen ajatuksilla ollut kylläksi muuta työtä. Saatuaan kauhean Montrealen maksusta jättämään Johan di Vicon palveluksen, tuon kirkon ky'ykkäimmän ja julmimman vihollisen, hän oli päättänyt marssia niin kiivaasti kuin mahdollista tuon tyrannin alueille, antamatta hänelle aikaa hankkia apua muilta palkkalaisseikkailijajoukoilta, joiden urheudella Italiassa oli oivalliset markkinat. Kooten sotavoimia, hankkien rahaa, ollen keskusteluissa monilukuisten vapaavaltioitten kanssa sekä solmiten liittoja Avignonin hovissa vastaisten ja kunniarikkaampien tuumainsa varaksi, kardinaali siedettävän maltillisena vuotteli aikaa, jolloin hän signora Cesarinilta saattoi vaatia palkintoa, minkä hän piti itselleen tulevana. Sillävälin hän oli ensi kertoja keskustellut Rienzin kanssa ja, teeskennellen kohteliaisuutta vapaaksi päästetylle tribuunille, kutsunut hänet vieraakseen, saadakseen selvän tuon vastaisen palvelijansa ja aseensa luonteesta ja pyrinnöistä. Tuo ihmeellinen ja taikainen taito, minkä sen aikuiset historioitsijat todistavat, jolla Rienzi valtasi kaikki, joitten kanssa hän tuli tekemisiin, olkoot he olleet luonnonlaadultaan, asemaltaan, mielipiteiltään kuinka erilaisia tahansa, ei ollut pettänyt häntä hänen keskustellessaan paavin kanssa. Niin uskollisesti hän oli kertonut Rooman todellisen tilan, niin johdonmukaisesti hän oli pohtinut sen onnettomuuden syyt ja parannuskeinot, niin elävästi selittänyt omat kykynsä sen olojen järjestämiseksi, niin loistavasti hän oli kuvannut ne urat, jotka tuosta järjestämisestä urkenivat kirkon parhaaksi ja paavin eduksi, että Innocentius, vaikka hän oli tarkka ja kiero mies, sekä hieman epäillen arvaeli maallisia sattumia, kokonaan hurmaantui roomalaisen kaunopuheliaisuudesta.