"Onko tuo se mies", kerrotaan hänen sanoneen, "jota kaksitoista kuukautta olemme pitäneet vankina ja rikoksentekijänä? Hänenpä hartioillaan kristillisen valtakunnan sopisi levätä!"
Keskustelun päätyttyä hän kaikin suosion- ja kunnianosotuksin oli antanut Rienzille senaattorin, elikkä, todenteolla, Rooman varakuninkaan arvon, sekä alttiisti myöntynyt kaikkiin tuumiin, mihin yritteliäs Rienzi taasen oli ryhtynyt — sekä voittaakseen takasin kirkon tilukset, että myöskin levittääkseen seitsenkukkulaisen kaupungin ylivaltaa Italiassa.
Albornoz, jolle paavi kertoi keskustelun sisällön, alkoi hieman kadehtia tuota suosiota, joka niin äkkiä oli tullut uuden senaattorin osaksi, sekä läksi heti kotiin tultuansa vieraansa puheille. Sydämessään herra kardinaali, joka oli ponteva toiminnan mies, piti Rienziä pikemmin viekkaana kuin viisaana — pikemmin menestyneenä kuin suurena — pedantin ja kansanvillitsijän sekotuksena. Mutta kauan ja perinpohjaisesti keskusteltuaan uuden senaattorin kanssa, hänkin mukaantui hänen lumoavaan mestarineronsa luotteisin. Vasten tahtoaan Albornoz tunnusti itselleen että Rienzin kohoaminen ei ollut sattumuksen asia; ja vielä vastemmin tahtoaan hän älysi että senaattori oli mies, jota hän saattoi pitää vertaisenaan, mutta ei voinut ohjata suosikkinaan. Ja häntä kovin epäilytti, oliko viisasta asettaa häntä valtaan, jota hän näytti kykenevän käyttämään ja ymmärtävän laventaa. Vielä hän ei katunut osaa, mikä hänellä oli ollut Rienzin vapauttamisessa. Hänen läsnäolonsa oli tuiki tarpeellinen leirissä, joka oli ohuesti väestetty. Ja hänen vaikutuksellaan kardinaali enemmän kuin koskaan toivoi saavansa roomalaiset liittymään yritykseensä, voittavansa takasin P. Pietarin tilukset.
Rienzi, joka ikävöitsi nähdäkseen jälleen Ninansa, jonka tutkinto ja poissa-olo, kuin uudet häät, olivat tehneet hänelle armaaksi, ei osannut arvata minkä nimellisenä hän kulki Avignonissa; ja hänen asuessaan kardinaalin luona, missä häntä tarkasti, mutta kunnioittaen pidettiin silmällä, ei Ninalla ollut mitään likenemisen tilaisuutta. Muutamat puoleksi ivalliset sanat, joilla Albornoz oli viittaellut Avignonin mainiointa kaunotarta hänen menestyksensä, vaikuttimeksi, täyttivät hänen epämääräisellä levottomuudella, jota hän ei tohtinut tunnustaa itselleenkään. Mutta tuo volto sciolto, joka, kuten yleensä italialaisissa valtiomiehissä, salasi kaikki, mitkä olivat pensieri stretti, — sokasi täydellisesti kardinaalin mustasukkaisen ja ilveksensilmäisen tarkkaamisen. Eikä Alvarezkaan ollut paremmin kyennyt tyydyttämään herransa uteliaisuutta. Hän oli tosin käynyt paaschi Villanin luona, mutta tuon äreän ja itsepäisen pojan kopea käytös oli katkassut kaikki ristikuulustelun yritykset. Ja kaikki, mistä hän oli päässyt selville, oli että oikea Angelo Villani ei ollut se Angelo Villani, joka oli käynyt Rienzin luona.
Toivoen vihdoinkin saavansa tietää kaikki, sekä sellaisen intohimon ja sellaisen toivon tulistamana, jota hän kykeni tuntemaan, Albornoz läksi Cesarinin palatsiin.
Hän tavanmukaisen kohteliaasti saatettiin hänen huoneesensa. Signora oli kalpea, ja sairauden jäljet olivat nähtävinä hänen kuvapatsaankaltaisissa piirteissään. Hän nousi seisomaan Albornozen astuessa sisään, ja hänen lähestyessään hän notkisti polvensa ja nosti hänen kätensä huulilleen. Hämmästyneenä ja ihastuen tuosta tavattomasta vastaan-otosta, kardinaali kiiruhti ehkäisemään moista alistumista; tarttuen hänen kumpaankin käteensä, hän tavotti hellästi painaa niitä sydämelleen.
"Ihanaiseni!" hän kuiskasi, "jospa tietäisit, kuinka olen surrut sairauttasi — ja kuitenkin se on jättänyt sinut suloisemmaksi, niinkuin sade vaan virkistää kukkasta. Oi! onnellinen minä, jos olen täyttänyt pienimmänkään toiveesi, ja silmistäsi vast'edes saan etsiä enkelin opastamaan ja paratiisin palkitsemaan."
Nina irrottaen kätensä, viittasi kardinaalia istumaan. Istuutuen itse vähän matkan päähän, hän sitten puhui arvokkaana ja silmät maahan luotuina.
"Jalo herrani, teidän välityksenne sekä hänen oma viattomuutensa vapauttivat tuosta linnasta Rooman kansan valitun hallitsijan. Mutta vapaus on pienin jaloista lahjoistanne; suurempi on uljaan nimen puhdistus sekä oikeutetun kunnian takasin-anti. Siitä jään teille ikuiseen velkaan, siitä, jos synnytän lapsia, ne ovat oppivat siunaamaan nimeänne; siitä historioitsija, joka kertoo tämän ajan tapahtumia ja Cola di Rienzin kohtaloja, on lisäävä uuden seppeleen jo voittamiinne laakereihin. Herra kardinaali, lienen hairahtunut. Lienen loukannut teitä — saattanette syyttää minua naisen kavaluudesta. Älkää puhuko, älkää oudoksuko — kuulkaa minua loppuun. Minulla on vain yksi puolustus, sanoessani pitäneeni luvallisina kaikki keinot, paitsi häpeää, pelastaessani Cola di Rienzin hengen ja menestyksen. Tietäkää, jalo herra, että hän, joka teille nyt puhuu, on hänen puolisonsa."
Kardinaali oli liikahtamatta ja ääneti. Mutta hänen kelmeä muotonsa punastui ohimoista kaulaan ja hänen ohuet huulensa värähtivät ja vääntyivät surkeaan ja karvaasen hymyyn. Vihdoin hän nousi istualtaan vitkalleen, ja virkkoi intohimosta vapisevin äänin: