"Hyvä on, signora. Giles d'Albornoz on siis ollut Rooman plebeiji-demagoogin narrina, hänen nousunsa astuinlautana. Minulla vain kujeilitte päästäksenne omien tarkotustenne perille, ja Espanian kardinaalista ja Aragonian kuninkaallisen suvun ruhtinaasta tehtiin silmänkääntäjän vehkeitten ase! Signora, teitä ja miestänne saattaisi tosiaan syyttää kunnianhimoisista —"
"Herjetkää, jalo herra", sanoi Nina, sanomattoman arvokkaana; "olkoon teitä miten tahansa loukattu, siihen minä yksin olen syypää. Viimeiseen keskusteluumme saakka Rienzi ei tiennyt minun olevankaan Avignonissa."
"Viimeisessä keskustelussamme, signora (hyvä että muistutatte!), teimme muistaakseni eräänlaisen sopimuksen. Minä olen täyttänyt osani — vaadin teitäkin täyttämään. Kuulkaa minua! Minä en luovu vaatimuksestani. Yhtä helposti kuin revin tämän hansikkaan, saatan myöskin repiä pergamentin, joka julistaa miehenne Rooman senaattoriksi. Vankila ei ole kuolema, sen ovi saattaa kahdesti aueta."
"Herrani — herrani!" huusi Nina kauhistuen, "älkää niin solvaisko jaloa luontoanne, suurta nimeänne, pyhää arvoanne, ritarillista vertanne. Olettehan Espanian ritarillista heimoa, teidän eivät ole nuo pimeät, halvat, leppymättömät paheet, mitkä tahraavat tämän onnettoman maan mitättömiä tyranneja. Te ette ole Visconti — ette Castracani — ette voi loata laakereitanne kostamalla naiselle. Kuulkaa minua", hän jatkoi, langeten yht'äkkiä hänen jalkainsa eteen, "miehet kiehtovat, pettävät sukupuolemme — itsekkäisissä tarkotuksissa; he saavat anteeksi — uhreiltaankin. Pettelinkö minä teitä väärällä toiveella? Olkoon — mikä oli pyrintöni — mikä puoleni? — mieheni vapaus — isänmaani pelastus. Nainen, — voi, jalo herra, sukupuolenne liian harvoin ymmärtää hänen heikkouttaan tai hänen suuruuttaan! Jos kohta hän hairahtuu — on kokonaan inhimillinen muihin nähden — Jumala hänelle lahjottaa tuhannet hyveet tuota yhtä varten, jota hän rakastaa! Tuosta rakkaudesta yksin hän juo jalomman luontonsa. Jumaloimansa sankarin varaksi hänellä on kyyhkyn vienoisuus — pyhimyksen hartaus; hänen vaaransa turvaksi, hänen kovanonnensa torjumiseksi hänen huikenteleva mielensä imee itseensä käärmeen terävyyden — hänen heikko sydämensä leijonan rohkeuden! Tuo se hänen poissaollessaan sai minun salaamaan kasvojeni hymyihin, jotta kodittoman tribuunin ystäväin ei tarvitsisi olla hänen kohtalostaan toivottomia — tuo minut läpi rosvoisten metsäin toi valvomaan tuohon yksinäiseen torniin kiiluvia tähtiä — tuo minun askeleeni johti vihatun hovinne mässäyksiin — tuo minun sai pelastusta etsimään sen jaloimmasta päälliköstä — tuo vihdoin on avannut tyrmän oven vangitulle, joka nyt asuu saleissanne; ja tuo, jalo kardinaali", jatkoi Nina, nousten seisomaan ja laskien kätensä sydämelleen, — "tuo, jos kiukkunne etsii uhria, on innostuttava minua kuolemaan valituksetta — mutta häpeättä!"
Albornoz seisoi kuin maahan puuntuneena. Hämmästys — liikutus — ihastus — kaikki työskentelivät hänen sydämessään. Hän katseli Ninan välähteleviä silmiä ja kohoilevaa povea, kuin muinais-ajan soturi haltioissaan olevaa profetissaa. Hänen silmänsä olivat kuin taijotut kiini häneen. Hän yritti puhua, mutta hänen äänensä petti hänet.
Nina jatkoi:
"Niin, jalo herra; nuot eivät ole turhia sanoja! Jos kostoa etsitte, se on vallassanne. Tehkää tekemättömäksi, mitä olette tehnyt. Antakaa Rienzi vankikomeroille takasin, niin olette kostanut; mutta ette hänelle. Jokainen Italian sydän on käypä hänelle toiseksi Ninaksi! Minä olen syyllinen ja minä kärsivä. Kuulkaa valani — samana hetkenä, jolloin Rienzille uutta vääryyttä tehdään, tämä käsi on oleva tuhoojani. — Jalo herra, en rukoile teitä enää!"
Albornoz oli syvästi liikutettu. Nina oikein päätti hänestä, erottaessaan ylpeän spanialaisen Italian raa'oista ja heltymättömistä mässäreistä. Huolimatta hänen pyhitettyä kaapuansa tahraavasta haureellisuudesta — huolimatta pahinten aikojen pahimpain luonteitten joukkoon viskatun, karkean, juonittelevan, epäilevän miehen kasvavasta tunnottomuudesta — hänessä oli paljon jälellä heimonsa ja isänmaansa ritarillista kunniantuntoa. Vievä ajatus ja rohkea henki koskettivat hänen sydämensä synnynnäistä kieltä, ja sitä enemmän, kun hän oli vain harvoin niitä tavannut leireissä ja hoveissa saamiensa kokemusten aikana. Ensi kertaa elämässään hän tunsi nähneensä naisen, joka olisi saattanut avioliitollakin tyydyttää hänet sekä opettaa hänelle tuota uljasta ja uskollista lempeä, josta Espanian runoniekat olivat laulaneet. Hän huokasi, ja yhä katsellen Ninaa, hän lähestyi kunnioittaen häntä, notkistui polvilleen ja suuteli hänen hameensa lievettä. "Signora", hän sanoi, "tahtoisinpa voivani uskoa, että olet täydellisesti arvostellut luonteeni oikein, mutta olisinpa todella kaikkeen rehellisyyteen mahdoton ja jalolle synnynnälle arvoton, jos minussa vielä piilisi ainoakin ajatus sinun kaltaisesi naisen rauhaa ja hyvettä vastaan. Ihana sankaritar", — hän jatkoi — "niin rakastettava ja niin puhdas — niin uljas ja niin hellä — olet avannut minulle ihanimman sivun, minkä nämät silmät milloinkaan ovat tavanneet ihmiskunnan tahraisessa kirjassa. Löytäös onni, mikäli elämä sen voi antaa; mutta henget, sinun kaltaisesi, pesivät kotkan tavoin vuorilla ja myrskyn riehunnassa. Älä pelkää minua enää — älä ajattele minua enää — paitsi joskus, kuullessasi ihmisten puhuvan Giles d'Albornoz'estä, sano'os omassa sydämessäsi", — ja kardinaalin huulilla liehui ylenkatseellinen hymy — "hänessä kaikki miehelle arvokkaat tunteet eivät kuoleutuneet, kun kunnianhimo ja sallimus hänet verhosivat papin messupaitaan."
Espanialainen oli lähtenyt, ennenkuin Nina ehti vastata.