SUURI KOMPPANIA.
I Luku.
Leiri.
Oli ihanin päivä Italian helteisintä suvisydäntä, kun vähänen joukko ratsumiehiä nähtiin laskeutuvan erään kukkulan rinnettä, missä heidän silmäinsä eteen levisivät Toskanan armaimmat maisemat. Heidän etupäässään ratsastava ritari oli puettuna täydelliseen rengashaarniskaan, jonka silmukat olivat niin hienotakeisia, että ne näyttivät sirolta, omituiselta havaskudokselta, mutta niin lujia, että ne yhtä tehokkaasti kuin raskain panssari olisivat kestäneet peistä tahi miekansivallusta, ja samalla tarkoin ja helposti mukaantuivat ratsastajan kevyen ja sorean vartalon jokaiseen liikkeeseen. Hänen päässään oli pitkäin sulkien kaihtama hattu tummanviheriätä samettia, ja hänen takanaan ratsastavista aseenkantajista toisella oli hallussaan hänen kypärinsä ja peitsensä, toinen talutti tanakkaa, täydelliseen rauta-asuun lyötyä sotahevosta, jonka kepeitä ja reippaita askelia se tuskin näytti haittaavan. Ritarin kasvot olivat sirot, mutta jäykkäpiirteiset, ja monien ilmanalojen auringossa tummentuneet syväksi, metallinkarvaiseksi hipiäksi; jokunen sysimusta kihara oli pujahtanut hatun alta hänen tarkoin ajellulle poskelleen. Hänen muotonsa ilme oli tyyni, vieläpä murheellisuuteen saakka vakava; eikä hänen edessään olevan verrattoman maiseman ihanuus voinut karkottaa tuota levollista ja asettunutta surumielisyyttä hänen silmistään. Paitsi aseenkantajia, kymmenen kiireestä kantapäähän asestettua ratsumiestä seurasi ritaria, ja heidän matalaääninen keskustelunsa sekä pitkä, vaalea tukkansa, kookkaat vartalonsa, sakeat, lyhyet partansa ynnä aseitten ja ratsastamineitten oivallinen kunto ilmaisivat heidän olevan reippaampaa ja sotaisempaa rotua kuin etelän lapsia. Ratsastajien joukon päätti melkein jättiläisen mittanen mies, joka kantoi uhkeasti koristettua lippua, mihin oli ommeltu patsas sekä kirjoitus, "Yksin raunioitten keskellä". Ihana todella oli näköala, minkä moninainen kauneus joka askeleella varttumistaan varttui. Suoraan eteen ulottui pitkä laakso, milloin auringonpaisteessa välkkyvien metsikköjen peittämänä, milloin aueten vihanniksi nurmikoiksi, joita reunustavien kukkulain sammalpeitteisillä rinteillä kaikenlaatuiset pensaskasvit levittivät tuoksuansa; keskellä leveä, hopeanhohtava virta polveili, tuon tuostakin peittyen silmältä metsän ja kukkulan helmaan, vaan yhtäkkiä hämmästyttääkseen sitä jälleen kirkkaalla loistollaan. Kunnaitten vastainen rinne, samoinkuin sekin, jota ratsumiehet paraikaa laskeutuivat, oli täynnä viinitarhoja kujineen ja kaarroksineen, ja uhkea rypäle rehotti jokaisessa välkkyvässä lehvässä, iloisena kuin jos faunit olisivat viettäneet juhlaansa siimeksessä. Ritarin katse liiti haluttomasti yli hurmaavan maiseman, joka uinui Toskanan taivaan ruusunkarvaisessa valossa, ja kiintyi vihdoin tarkkaavana erään etäisen linnan harmaisiin muureihin, joka vastakkaisten kukkulain jyrkimmällä rinteellä kohosi yli laakson.
"Katso", hän jupisi itsekseen, "kuinka jokaisella Italian Eedenillä on kironsa! Missä konsanaan maa armainna hymyilee, sieltä varmaan löydät rosvon teltin ja tyrannin linnan!"
Hänen tuota miettiessään, räikeä torven törähdys yht'äkkiä kajahti ratsastajain korviin polun varrella olevista viinitarhoista. Joukko seisahtui kuin naulaan. Johtaja viittasi taisteluhevosta taluttavalle aseenkantajalle. Jalo ja harjaantunut elukka pysyi aivan hiljaisena, vain pureskellen kuolaimiaan levottomasti ja heristellen terävää korvaansa, ikäänkuin tuntien vaaran lähestyvän, — ja aseenkantaja, jota saksalaisten painavat asut eivät haitanneet, syöksähti viidakkoon ja katosi. Hän palasi hetkisen perästä hiessään ja hengästyneenä.
"Olkaamme varuillamme", hän kuiskasi, "näin teräksen välkkyvän viiniköynnösten lomasta."
"Asemamme on onnettoman epäedullinen", sanoi ritari, hät'hätää kiinnittäen kypärinsä ja hypäten ratsunsa selkään: ja viitattuaan kädellään erääseen avarampaan tien kohtaan, joka ratsumiehille soi enemmän tilaa yhdysvaikutukseen, hän vei vähäsen joukkonsa sinne, soturien varustusten raskaasti kalahdellessa, heidän kaksi rinnakkain rientäessään eteenpäin.
Ritarin osottama paikka oli viheriäinen, avarahko puoliympyrä; se vietti alas laaksoon ja tiheä pensasto reunusti sitä. Sinne saavuttuaan joukko asettui taajaan, puolikuun muotoiseen asentoon; jokaisen silmikko oli suljettu paitsi ritarin, joka huolestuneena tähysteli ympäri maiseman.
"Oletko kuullut, Giulio", hän sanoi suosikki-aseenkantajalleen (joka oli ainoa italialainen hänen seurueestaan), "onko rosvojoukkoja hiljattain liikkunut näillä tienoin?"