Adrian hetkisen aprikoittuaan päätti lykätä Palestrinan matkansa toistaiseksi — käyttää hyväkseen kemuja sekä lähteä naamiohuveihin.
Tuon huvittelutavan, vaikka se vuoden-aikaan nähden ei ollut tavallinen, Rienzi oli pitänyt muita parempana, osaksi ja nähtävästi siksi, että hän siten saattoi parhaiten vastaanottaa lukuisat ja kirjavat kannattajansa; mutta etupäässä ja salaisesti siksi, että se hänelle ja hänen luotettaville ystävilleen soi tilaisuuden epäluuloa herättämättä sekaantua tungokseen sekä oppia paremmin tuntemaan roomalaisten todellisia mielipiteitä hänen politiikastaan ja voimistaan, kuin mitä julkisen näytelmän ihastuksesta saattoi päättää. Tuo päätös viivytti Adrianin Palestrinan matkan.
Seuraava ilta oli tyyni ja kirkas. Lukuisten vieraitten mukavuudeksi sekä ilman vienon ja kuutamoisen viileyden vuoksi Capitolin edusta Leijonapaikkoineen (sekä sisustan virastohuoneustot) omistettiin pidoille.
Adrianin tultua juhlapaikalle, sattui väentungoksessa että hänen naamarinsa toisten varomattomuuden takia irtaantui. Hän nopeasti asetti sen paikoilleen, mutta yksi vieraista ehti tuntea hänen kasvonsa.
Rienzi ja hänen perheensä olivat kohteliaisuudesta aluksi naamaritta. He seisoivat vanhasta egyptiläisestä leijonasta nimensä saaneitten portaitten päässä. Valaistus loihe tuohon muinaisesta kodistaan riistettyyn jättiläis-muistomerkkiin — joka kauheassa levollisuudessaan oli ollut lukemattomien sukupolvien nousun sekä sammumisen ja kostavan kohtalon pimeitten ja myrskyisten mullistusten todistajana. Tuo oli paha, useasti jäljestäpäin huomattu enne, että tuo julkisten pitojen paikka myös oli julkisten mestausten paikka. Mutta tuona hetkenä joukon perästä tunkiessa esiin, voittaakseen hymyn ja sanan tuolta mainiolta mieheltä, jonka vaiheet olivat Europan puheen-aineena, tai luodakseen kunnioituksensa Ninan säteilevälle sulolle, ei mikään enne, ei mikään aavistus varjostanut yleistä riemua.
Ninan takana, varsin tyytyväisenä päästessään väkijoukon katseista sekä tuntiessaan veljensä puolison häikäisevän ja uhkean sulon pimentävän hänen vienomman kauneutensa, seisoi Irene. Häneen vain olivat Adrianin silmät luodut. Vuodet, jotka olivat liitäneet yli kuudentoista vuotiaan tytön ihanan muodon — hänen, jota silloin elähytti, mutta säikytti lemmen ensimmäinen raju tuulissää, — nuoruutta joka suonessa — intohimoa ja lapsellista hellyyttä joka aatoksessa, eivät olleet pilanneet, mutta ne olivat muuttaneet Irenen kauneuden luonnetta. Hänen poskensa hipiä, joka ei enää vaihdellut joka silmänräpäyksen keralla oli asettunut vienoksi ja miettiväksi kalvakkuudeksi — roomalaisen kauneuden suhteiksi enemmän täydentynyt vartalo oli saavuttanut arvokkaan ja tyynen levollisuuden näön. Enää ei silmä levottomana harhaillut jotakin kuviteltua esinettä etsien; enää ei saanut huulta hymyihin jokin salainen toive tai puoleksi epätietoinen muistelma. Tasainen ja murheellinen sävy loi hänen armaille kasvoilleen vakavuuden, joka oli hänen vuosiansa ulompana. Sydämen hehku, kukoistava nuoruuden kevät oli mennyttä; mutta ei aika eikä suru eikä kovaonninen rakkaus olleet riistäneet hänen kasvoistaan niitten erinomaista enkelinkaunoista vienoutta eikä tuota selittämätöntä ja neitsyeellistä muodon ja katsannon kainoutta, joka Italian uhkeampien kauneutten vastakohtana, ennen kaikkea oli Adrianille kaikista muista naisista merkinnyt hänen sydämensä jumaloiman. Ja katse kiintyneenä noihin tummansinisiin silmiin, jotka puhuivat etäällä liikkuvia ajatuksia ja menneisyyden muistoja, Adrian tuntemistaan tunsi ettei hän ollut unohdettu! Seisoessaan hänen lähellään ja väkijoukon vaeltaessa ohitse, hän ei havainnut että tribuunin kotkansilmä oli häneen kiintynyt.
Tosiansa yhden naamariniekan kulkiessa Rienzin ohi, hän kuiskasi "varuillanne! Colonna on saapuvilla! Kestivieraan vaipan alla on usein piillyt salamurhaajan tikari. Tuolla vihollisenne seisoo — pitäkää häntä silmällä!"
Tuo oli ensimmäinen terävä ja läpitunkeva vaarain huomautus, minkä senaattori-tribuuni oli saanut sitten palajamisensa. Hänen kasvonsa valjautuivat, ja kohtelias hymy ja avonainen tervehdys, mitkä siihen asti olivat ihastuttaneet jokaista vierasta, poistuivat hetkeksi sankean hajamielisyyden tieltä.
"Miksi tuo mies seisoskelee tuolla mykkänä ja liikkumatta?" hän kuiskasi Ninalle. "Hän ei puhuttele ketään — hän ei lähesty meitä — lurjus, lurjus! — häntä on varalla pidettävä."
"Epäilemättä joku saksalainen tai englantilainen barbaari", vastasi
Nina. "Älä salli, herrani, niin mitättömän pilven himmentää iloasi."