"Hän ei nähnyt minua", jupisi seppä, "vanhoja ystäviä ei enää muisteta! Hyvä, hyvä, Cecco del Vecchio vihaa vielä tyrannia — olkoot ne minkä nimellisiä tahtovat ja pukeutukoot ne kuinka koreisin vaatteisin hyvänsä. Hän ei nähnyt minua. Vai niin!"
II Luku.
Naamiaiset.
Tarkkaälyinen lukija jo on tullut tietämään, ilman tekijän suoranaista välitystä kertojana, tapahtumat, jotka olivat kohdanneet Rienziä hänen vapaaksipääsemisensä ja Roomaan tulonsa välillä. Kun tuo vaikutus, jonka Nina oli tehnyt Albornozen hellempään ja parempaan luontoon, oli haihtunut, hän luonnollisesti alkoi pitää vierastaan — minä sen aikuiset valtiomiehet aina pitivät ihmisiä — suuren shakkipelin huovina, jonka sopi siirtää, työntää esiin, uhrata, miten parhaiten kulloinkin soveltui. Päästyään tuumainsa perille, hankittuaan takasin paavin perintötilukset, lannistettuaan Johan di Vicon, sekä yllyttäjä Baroncellin kukistuttua ja kuoltua, ei kardinaali suinkaan katsonut soveliaaksi asettaa ky'ykästä ja kunnianhimoista Rienziä takasin Roomaan ja niin korkeaan arvoon. Uskaliaan roomalaisen rinnalla hänen omakin suuri henkensä surkastui; ja hän oli täydellisesti kykenemätön ymmärtämään tahi arvaamaan politiikkaa, johon uusi senaattori ryhtyisi, päästyään taas Rooman herraksi. Teeskentelemättä viivytystä, hän sentähden kieltäytyi auttamasta häntä. Ja niin Rienzi oli lyhyen matkan päässä Roomasta, ilman ainoatakaan sotamiestä turvanaan ylimyksiä vastaan. Mutta Taivas ei ollut päättänyt että yksi mies, jos kohta lahjakas ja mahtava, kauan sai vastustella ja vallita Rienzin kohtaloita; ja tuskinpa hän milloinkaan elämänsä loistavimmissa vaiheissa oli näyttänyt niin terävää ja kekseliästä järkeä, kuin silloin selvitessään kardinaalin vehkeistä. Käytyään Perugiassa, hän, niinkuin olemme nähneet, sai Montrealen veljiltä miehiä ja rahaa hankituksi palaustaan varten. Mutta P. Johanneksen ritari pahasti erehtyi, jos hän luuli ettei Rienzi läpikotasin oivaltanut saamansa avun kavalia ja turmiollisia ehtoja. Hänen tarkka silmänsä ensi katsauksessa luki Montrealen veljien tarkotusperät ja luonteet — hän huomasi että ollessaan palvelevinaan häntä, he tarkottivat pitää häntä ohjissa — että, jouduttuaan ahnaan ja kunnianhimoisen Montrealen velalliseksi, ja Montrealen veljien johtamat joukot ympärillään, hän pyristeli verkossa, joka, ellei hän sitä saisi murretuksi, pian kietoisi hänen menestyksensä ja henkensäkin surmansilmukoihin. Mutta luottaen oman neronsa kekseliäisyyteen ja apukeinoihin hän eloisasti luotti siihen, että noista oli tuleva hänen narrejaan, jotka unissaan pitävät häntä omanaan, ja valtakunta panoksena, hän ei välittänyt vastapuolueen juonista.
Sillä välin, yhdistäen kaikkiin ripeämpiin ja jalompiin ominaisuuksiinsa äärettömän teeskentelyn, hän oli sokeasti luottavinaan provencelaisiin tovereihinsa; ja hän ensi toimekseen, riemusaaton jälkeen ja tultuaan Capitoliin, korkeimmilla kunnianosotuksilla, mitä hänen vallassaan oli, palkitsi Messere Arimboldon ja Messere Brettone de Montrealen!
Ankarasti juhlittiin tuona iltana Capitolin saleissa; mutta kaiken komeutta kalliimpi oli Rienzille Ninan hymyily. Hänen uljaat ja ihastelevat silmänsä, tulvien autuaita kyyneliä, olivat Rienzin kasvoihin luotuina; hän vain tunsi että he olivat jälleen yhdistetyt ja että aika, jos kohtakin kirkkaasti loistava, riensi hetkeksi, jolloin he murheellisen ja synkän eronsa perästä taasen saisivat olla yksin.
Peräti toisellaiset olivat Adrian Colonnan ajatukset, hänen yksin istuessaan uljaan sukunsa kolkon korttelin kolkossa palatsissa. Irene siis oli elossa, — jokin kummallinen erehdys oli pettänyt hänet, — Irene oli säilynyt raatelevalta rutolta; ja jokin hänen armaan muotonsa suruisessa kalpeudessa tuon päivän riemussakin kertoi hänelle, että häntä vielä muisteltiin. Mutta hänen mielensä vähitellen toinnuttua ensimmäisestä rajusta ihastuksestaan, hän ei saattanut olla kysymättä itseltään, eivätkö he yhä tulisi olemaan erillään Stefanello Colonna, vanhan Tapaninpojan poika, josta (isänsä ja veljensä kuoltua) oli tullut tuon mahtavan suvun nuorellinen päämies, oli jo nostanut lippunsa senaattoria vastaan. Linnotettuaan itsensä Palestrinan melkein voittamattomiin varustuksiin, hän oli koonnut ympärilleen kaikki perheensä alustalaiset, ja hänen hillitsemättömät soturinsa hävittivät parast'aikaa läheisiä tasankoja kauas ja laajalti.
Adrian näki että muutamien päivien kuluttua Colonnain ja senaattorin väli puhkeaisi ilmi sodaksi. Saattoiko hän ryhtyä omaa heimoansa vastaan! Hänen lemmensuhteensa Ireneen vielä enemmän riistäisi sellaiselta menettelyltä kaiken omanvoitonpyytämättömän isänmaanrakkauden näön, ja vielä auttamattomammin tahraisi hänen ritarillisen maineensa, missä hyvänsä hänen vertaistensa mielensuosio kallistui Colonnain asian puolelle. Toiselta puolen sekä hänen rakkautensa senaattorin sisareen että hänen oma taipumuksensa ja rehellinen vakuutuksensa olivat tuon puolella, jolla yksin hänestä näytti olevan halua ja kykyä korjata hänen langenneen kaupunkinsa sekasortoa. Kauan mietiskeltyään hän alkoi peljätä että muuta keinoa hänellä ei ollut, kuin tuo julma puolueettomuus, mihin hän oli ennen tuomittu; mutta hän päätti ainakin yrittää — mikä oli hänen synnynnälleen ja maineelleen suotuisa — sovittaa kiisteleviä puolueita. Sitä varten hänen oli alottaminen ylpeästä serkustaan. Hän hyvin älysi, että jos tiedettäisiin hänen ensiksi kohdanneen Rienzin, hän näyttäisi senaattorin valtuuttamalta — ja vaikka Stefanello itse saattaisikin suostua hänen edustukseensa, häntä ympäröivät kopeat ja julmat ylimykset eivät alentuisi kuulemaan kansan valitsemaa lähettilästä; ja sen sijaan että häntä kunnioitettaisiin välittäjänä, häntä epäiltäisiin petturiksi. Hän päätti siis lähteä Palestrinaan; mutta (hänen sydämensä tykytti kuuluvasti) eikö olisi mahdollista tavata ensin Ireneä? Se ei ollut helppo yritys, mutta hän tahtoi koettaa. Hän kutsui Giulion.
"Senaattori pitää pidot tänä iltana — arveletko niihin paljo väkeä saapuvan?"
"Sanotaan" vastasi Giulio, "että lähettilästen ja signorien tämänpäiväisten kestein perästä pidetään huomenna naamiohuvit, joihin kaikki luokat pääsevät. Jos tribuuni vaan ylimykset kutsuisi, niin mahtuisivatpa, hitto vieköön, kaikki hänen naamariniekkansa Capitolin pienimpään kammioon. Luultavasti naamarit ovat määrätyt hänen vierastensa laadun salaamiseksi."