"Hänen ainoa todellinen puolensa ylimyksiä vastaan", tuumi Adrian, "jos hän niille hyvin maksaa! Mutta heidän lukunsa ei riitä!"
Sitten tuli kaksisataa fantassinia eli toskanalaista jalkamiestä, raskasaseista, haarniskoittua väkeä — uljas joukko, jonka iloinen katse ja ystävällinen olemus näyttivät miellyttävän rahvasta. Ja niin oli todella laita, — sillä he olivat toskanalaisia ja siis vapautta rakastavia. Missä roomalaiset näyttivät tuntevan luonnolliset ja oikeat liittolaisensa, — ja yleinen huuto nousi "vivanoi bravi Toscani!"
"Huono turva", ajatteli tarkka-älyinen Colonna; "ylimykset saattavat ne pelottaa ja roistoväki ne turmella."
Sitten seurasivat torvensoittajat ja lipunkantajat — silloin musiikin säveleet hukkuivat huutoihin, jotka yht'aikaa kajahtivat kaupungin kaikista ääristä:
"Rienzi! Rienzi! Terve, terve! Rienzi ja buono stato!" Kukkia sateli hänen tielleen, huivia ja lippuja liehui jokaisesta talosta, — kyyneleitä nähtiin peittelemättä vuotavan pitkin partaisia poskia, — nuorukainen ja vanhus nähtiin polvillaan, kohotetuin käsin siunaavan palannutta. Hän saapui, tuo senaattori-tribuuni — "Phoenix roviolleen!"
Kullasta välkkyvään purppuraan puettuna, uljas pää paljaana auringon paisteessa ja satulakaarta kohden kumartuneena, Rienzi ratsasti hiljalleen läpi väkijoukon. Ei näkynyt hetken liikutuksessa taudin ja kärsimysten merkkejä hänen jalossa muodossaan; hänen varttunut ruumiinsakin loi suurempaa majesteettia hänen olemukselleen. Toivo säteili hänen silmästään — voittoriemu ja valta kuvautuivat hänen otsallaan. Väkijoukot eivät enää voineet pysyä alallaan; kaikki rynnistivät eteenpäin toivoen saavansa kohdata hänen katseensa, koskettaa hänen viittansa lievettä. Häntä itseä syvästi liikutti yleinen riemu. Hän pysähtyi; vapisevin äänin hän yritti puhua kansalle. "Olen palkittu", hän sanoi — "palkittu kaikesta; — onnistukoon minun tehdä teidät onnellisiksi!"
Väkijoukko antoi tietä — senaattori kulki edelleen — taas väkijoukko painui yhteen. Tribuunin takana kiihottunut mielenkuvitus näki itse muinaisen Rooman jumalattaren.
Kultakankailla verhottua ratsua — yllään lumivalkea, jalokivistä välkkyvä hame — ohjasi ihana, kuninkaallinen Nina. Hänen kopeutensa, loistonhimonsa olivat tuona hetkenä unhotetut; hän tuskin oli vähemmän tervetullut, vähemmän jumaloitu, kuin hänen puolisonsa. Ja hymy onnellisuutta säteillen — huuli ylpeätä ja riemuitsevaa tunnetta vavahdellen — hän ei milloinkaan ollut näyttänyt niin kerrassaan sekä lempeen että valtaan syntyneeltä, — kulkiessaan kuin Zenobia läpi Rooman komeuden — ei vangittuna, vaan kuningattarena.
Mutta tuohon uljaaseen vartaloon ei ollut Adrianin katse kiinnitetty, hänen kalpeana, vapisten, henkeään vetämättä nojatessaan seinustaan. Oliko tuo unta? Oliko kuollut henkiin vironnut? Vai oliko tuo hänen oma, elävä Irenensä, jonka vieno sulo loisti suruisena Ninan vieressä — tähtönen kuun rinnalla? Komea näytelmä hälveni hänen silmistään — kaikki himmeni ja pimeni. Hän hetkiseksi meni tainnuksiin. Toivuttuaan hän näki kansan rientävän eteenpäin, mahtavana virtana seuraavan kulkuetta. Joukon seassa hänen katseensa tapasi Irenen armaan vartalon, jonka kulkueen liput pian peittivät hänen silmistään. Veri syöksähti hänen sydämestään läpi jokaisen suonen. Hän oli mies, joka vuosikausia oli ollut kauheassa horrostilassa ja yhtäkkiä havahti taivaan valoon.
Paitsi Adriania yksi mies jäi jälelle tungoksesta. Se mies oli Cecco del Vecchio.