"Vahvisti; siunasi häntä ja käski lähtemään."
"Senaattoriksi!" huudahti muuan harmaahapsinen jättiläinen, kädet rinnalla, "en pidä noista entisistä patriicein arvonimistä. Pelkään että hän tuon uuden tähden unhottaa vanhan."
"Hyi, Cecco del Vecchio, ainainen nurkuja!" sanoi eräs verkakauppias, joka juhlavarustuksista oli suuresti kostunut. "Minun mielestäni ei senaattori ole niinkään pöyhkeä arvonimi kuin tribuuni. Toivon että tästä kerran ruvetaan juhlimaan. Rooma onkin kauan ollut ikävissään. Huonot liikeajat, kerrassaan."
Käsityöläinen hymyili halveksien. Hän oli niitä, jotka tekivät erotuksen keskisäädyn ja työntekijäin välillä, ja hän vihasi kauppiasta yhtä paljon kuin ylimystä. "Päivä kuluu", sanoi pikkumies, "kohta hänen pitäisi saapuman. Senaattorin puoliso ja koko hänen seurueensa läksivät kohtaamaan häntä kaksi tuntia sitten."
Tuskin olivat nuot sanat sanotut, kun väkijoukko alkoi levottomasti häilyä ja samassa nähtiin ratsumies kiitävän pitkin katua. "Tehkää tietä! Peräytykää! Tietä kuuluisimmalle Rooman senaattorille!"
Väkijoukko vaikeni — sitten nurisi — ja vaikeni jälleen. Parvekkeista ja akkunoista kurkotti jokainen katsoja päätänsä. Hevosten astuntaa ja torvien soittoa kuului kaukaa, sitten etäisestä kadunkulmasta välähtivät näkyviin liput ja keihäät — sitten kuin yhdestä suusta kajahti huuto — "hän tulee! hän tulee!"
Adrian vetäytyi yhä taammaksi väkijoukkoa ja nojaten erään huoneen seinustaan, hän katseli lähestyvää näytelmää.
Etupäässä ratsasti, kuusi miestä rinnakkain, roomalaisten hevosmiesten kulkue, joka oli lähtenyt kohtaamaan senaattoria; kaikilla oli öljypuunoksat kädessä ja jokaisen sataluvun edessä liehui lippuja, joihin oli kirjoitettu sanat: "Vapaus ja rauha maassa." Heidän kulkiessaan Adrianin ohi jokainen kansanmieleinen ratsastaja huomattiin ja vastaanotettiin kovaäänisillä huudoilla. Heidän puvustaan ja sota-asustaan Adrian tunsi heidän enimmäkseen kuuluvan Rooman kauppasäätyyn, joka, niinkuin hän hyvin tiesi, ellei se ollut kummallisesti muuttunut, arvosteli vapautta vaan kauppayritysten kannalta. "Huono turva noista", ajatteli Colonna; — "mitähän lähinnä seurannee?" Sitten tuli saksalaisia palkkasoturia välkkyvine asuineen, Provencen veljesten kullalla palkattuja, entisiä Riminin Malatestan kätyriä, kookkaita, tyyniä, harjaantuneita miehiä, jotka silmäilivät väkijoukkoa puoleksi barbaarimaisesti ihmetellen, puoleksi röyhkeästi ylönkatsoen. Ei ainoakaan huudahdus tervehtinyt karskia muukalaisia; oli silminnähtävää että heidän näkönsä karvasteli katsojain sydämiä.
"Häpeä!" murisi Cecco del Vecchio kuuluvasti. "Tarvitseeko kansanystävä noitten miekkoja, jotka Orsinia ja Malatestaa suojelevat? — Häpeä!"
Ei yksikään ääni noussut tällä kertaa rotevaa nureksijaa vastaan.