Yksinään, monenlaisilla papereilla peitetyn pöydän ääressä istui parhaassa ijässään oleva mies. Huone oli matala ja pitkä; useita muinaisia, rikkinäisiä kohokuvia ja typistyneitä vartalopatsaita oli sijoitettu pitkin seiniä ja niitten väliin, huiskin haiskin, ripusteltu lyhyitä miekkoja sekä suljetuita kypäriä, ajan hampaan kalvamia muistomerkkiä muinaisen Rooman miehuudesta. Aivan yläpuolella pöytää, jonka ääressä hän istui, virtaili kuunvalo korkeasta ja kapeasta akkunasta, joka upposi syvälle vankkaan seinään. Tämän ikkunan oikealla puolella olevaan komeroon, jota suojeli sivulle työnnettävä, nyt osittain syrjään siirretty ovi, joka, päättäen sen lujuudesta ja sitä peittävästä rautalevystä ilmaisi kuinka arvokkaita omistajan mielestä olivat sen kätkemät aarteet — oli järjestetty kolme-, neljäkymmentä nidosta, mitä silloin pidettiin melkoisena kirjastona, ja mitkä omistajan käsi oli työläästi jäljentänyt kuolemattomista alkuteoksista.
Nojaten poskeansa kättänsä vastaan, kulmat hieman rypistettyinä, huulet kovasti yhteen puserrettuina, tuo henkilö oli vaipunut mietiskelyihin, jotka olivat perin toisellaisia, kuin opiskelevan huolettomat unelmat. Kirkkaan ja tyynen kuutamon paistaessa hänen kasvoihinsa, se lisäsi juhlallista vakavuutta hänen piirteisinsä, jotka luonnostaan olivat arvokkaan ja ylevän näköiset. Sakea, tummanruskea tukka, jonka väri, harvinainen roomalaisissa, sanottiin johtuvan hänen polveutumisestaan teutoonilaisesta keisarista, aaltoili tuuheissa kiharoissa korkean ja laajan otsan yläpuolella; eikä kulmien syvämietteinen rypistyskään voinut pilata tuota piilevän voiman näkyä joka johtuu pitkästä silmien välistä, jolla Kreikan muinaiset kuvanveistäjät niin ihmeteltävästi saivat mielenlujuuden ja äänettömän käskemisvoiman ilmaistuksi. Mutta nuot piirteet eivät olleet valetut kreikkalaiseen, vielä vähemmin teutoonilaiseen kaavaan. Rautainen alaleuka, kotkannenä, vajahtanut poski ilmeisesti muistuttivat lujan roomalaisen rodun luonnetta, ja olisivat saaneet maalarin hänessä keksimään nuoremman Brutuksen sopivan mallin.
Kasvojen määrättyjä ulkopiirteitä ja lyhyttä, lujaa ylähuulta ei kätkenyt parta eivätkä viikset, joita silloin tavallisesti pidettiin, ja tämän henkilön ränsistyneissä muotokuvissa, joita vielä tavataan Roomassa, voitanee havaita jonkinlaista vivahdusta yleisesti tunnettuihin Napoleonin piirteisin; ei tosin kasvojen juonteissa, jotka roomalaisen kuvassa ovat synkemmät ja ulkonevammat, mutta tuossa ylevän ja tyynen voiman kuvaantumisessa, joka niin lähelti toteuttaa henkisen majesteetin ihanteen. Vaikka hän vielä oli nuori, nuoruudelle parhaimmin kuuluvat edut — kukoistus ja hehku, pullea poski, johon huoli ei vielä ollut viiltänyt vakojaan, täysi, voipumaton silmä ja vartalon viehättävä solakkuus — nämät eivät olleet tuon yksinäisen opiskelevan tunnusmerkkejä. Ja vaikka häntä hänen aikalaisensa pitivät erinomaisen kauniina, tuo mielipide olettavasti johtui vähemmän tuon etevämmyyden yleisemmistä käsitteistä, kuin vartalon pituudesta, jota siihen aikaan pidettiin suuremmassa arvossa kuin nykyään, sekä tuosta jalommasta kauneuden laadusta, jonka loi nero jo tavallisesti yksinkertaiseenkin muotoon leimattu vallitseva luonne — vielä harvinaisempi tuona raakana aikakautena.
Rienzin luonteesen (sillä tämän kertomuksen ensi luvussa lukijalle esitetty nuorukainen on jälleen hänen edessään kypsyneemmässä ijässä) oli tullut lujuutta ja pontevuutta jokaisella valtaan vievällä porraskivellä. Olipa olemassa muuan hänen syntymäänsä koskeva seikka, jolla lienee ollut suuri ja varhainen vaikutus hänen kunnianhimoonsa. Vaikka hänen vanhempansa elivät yksinkertaisissa ja alhaisissa oloissa, hänen isänsä oli keisari Henrik VII:n luonnollinen poika, ja varmaan oli vanhempain ylpeys syynä siihen, että Rienzi sai kasvatuksen harvinaisen lahjan. Tämä ylpeys siirtyneenä häneen itseensä — hänen polveutumisensa kuninkaasta kuiskattuna hänen korviinsa, piintyneenä hänen ajatuksiinsa kätkyeestä saakka — saattoi hänen jo varhaisimmassa nuoruudessaan pitämään itseään Rooman Signorien vertaisena, ja puolittain tietämättään pyrkimään heidän edelleen. Mutta kun Rooman kirjallisuus aukeni hänen tulisille silmilleen ja kunnianhimoiselle sydämelleen, hänet valtasi tuo kotimaan ylpeys, joka on sukuylpeyttä jalompi; ja hän teeskentelemättä, paitsi silloin kun viitattiin hänen syntyperäänsä, piti arvokkaampana olla roomalainen plebeiji, kuin teutoonilaisen kuninkaan jälkeläinen. Hänen veljensä kuolema ja hänen itse jo elämänsä vaiheet syvensivät hänen luonteensa vakavia ja mahtavia ominaisuuksia, ja vihdoin nuot tavattomat järjen ky'yt olivat kohdistetut yhteen tarkoitukseen — joka jyrkästi ja salaperäisesti uskonnolliselta ja samassa isänmaalliselta mieleltä sai pyhityksen näön, ja kävi kerrassaan velvollisuudeksi ja intohimoksi.
"Niin", sanoi Rienzi, katkaisten äkkiä mietteensä, "päivä on tulossa, jolloin Rooma on jälleen nouseva tuhastansa; oikeus on kukistava sorron; roomalaiset ovat jälleen kulkevat turvallisina muinaisella Forumillansa. Me olemme herättävät Caton masentumattoman hengen hänen unhoon joutuneesta haudastaan! Kerran vielä on kansa oleva Roomassa! Ja minä — minä olen oleva tämän triumfin välikappale — sukukuntani uudistaja! Minun ääneni on ensimmäisenä kohottava vapauden sotahuudon — minun käteni ensimäisenä sen lipun nostava — niin, sieluni korkeudesta minä jo näen kuin vuorelta uuden Rooman koittavan vapauden ja suuruuden; ja tuon mahtavan rakennuksen kulmakivessä on jälkimaailma lukeva minun nimeni."
Lausuessaan tuon ylevän kerskauksen, koko puhujan olento näytti sulavan hänen kunnianhimoonsa. Hän astui synkässä kammiossaan kevein ja nopein askelin, kuin ilmassa; hänen povensa kohoili, hänen silmänsä hehkui. Hän tunsi, että tuskin itse lempikään voi synnyttää hurmausta senkaltaista, jonka neitsyeellisessä ensi innostuksessaan tuntee isänmaanystävä, joka tietää itsensä rehelliseksi!
Kevyt kolkutus kuului ovelta, ja palvelija, yllään paavin väen käyttämä, komea liveri, astui sisään.
"Signor", sanoi hän, "herrani, Orvieton piispa on ulkona."
"Vai sellainen onnenkohtaus. Valoa tänne! Herrani, tämä on kunnia, jonka paremmin voin ymmärtää, kuin ilmi lausua."
"Haidjai, miekkoseni!" sanoi piispa astuen sisään ja tutunomaisesti istuutuen, "ei turhia kohteliaisuuksia kirkon palvelijain kesken; eikä se, sen vakuutan, milloinkaan ole kipeämmin tarvinnut uskollisia ystäviä kuin nykyään. Nämä jumalattomat mylläkät, nämät väkivaltaiset melskeet itse P. Pietarin kaupungin piirissä ja pyhäköissä ovat koko kristikunnan häpeäksi."