"Ja ovat vastedeskin olevat", sanoi Rienzi, "kunnes hänen pyhyytensä armollisesti suostuu pysyväisestä kiinnittämään istuimensa edeltäjiensä asuinpaikkaan ja ankaralla kädellä hillitsemään ylimysten liiallisuuksia."
"Voi poikani", haasteli piispa, "tiedäthän että nuot sanat ovat tuulenpieksemistä vain; sillä jos paavi täyttäisi sinun toivomuksesi ja muuttaisi Avignonista Roomaan, niin eipä, P. Pietarin veri auttakoon, hän hillitsisi ylimyksiä, vaan ylimykset hillitsisivät häntä. Sinä hyvin tiedät, että siihen asti kuin hänen siunattu edeltäjänsä, hurskas muistoltaan, teki tuon viisaan päätöksen, paeta Avignoniin, kristityn maailman isää, niinkuin monia muitakin isiä heidän vanhoilla päivillänsä, hänen tottelemattomat lapsensa olivat holhoomassa ja ohjaamassa. Etkö muista, kuinka itse jaloa Bonifaciusta, jolla oli suuri sydän ja rautaiset hermot, Orsinien esi-isät pitivät orjuudessa — kaikki hänen työnsä ja toimensa kävivät heidän tahtonsa mukaan — siksi kuin hän vangitun kotkan tavoin löi päänsä häkkinsä seinään ja kuoli? Puhut Rooman muistoista; ne muistot eivät paavia houkuttele."
"Kyllä", sanoi Rienzi lempeästi nauraen, "teillä herrani, on nykyään parhaimmat todistuskappaleet käsillä; ja minun on myöntäminen, että niin paljon mahtavuutta, väkivaltaisuutta ja riettautta kuin ylimyssäädyssä silloin löytyikin, sitä nyt siinä löytyy vielä enemmän."
"Minäkin", jatkoi Raimond, kiivastuen puhuessaan, "vaikka olen paavin virantoimittaja ja hänen hengellisen valtansa edustaja, sain vasta kolme päivää sitten kärsiä törkeän häväistyksen juuri tuolta Tapani Colonnalta, joka pyhältä istuimelta on aina saanut osakseen suurta mielensuosiota ja hellyyttä. Hänen palvelijansa tyrkkivät minun palvelijoitani keskellä katua, ja minä itse — minä kuningasten kuninkaitten edustaja — pakotettiin vetäytymään seinälle odottamaan, kunnes tuo harmaapää öykkäri oli vaeltanut ohitse. Eikä puuttunut herjaavia sanojakaan solvaamisen täydentämiseksi. 'Anteeksi, herra piispa', sanoi hän kulkiessaan ohitseni, 'mutta tiedättehän että tämän maailman välttämättömästi täytyy käydä toisen edellä!'"
"Uskalsiko hän mennä niin pitkälle?" sanoi Rienzi, kaihtaen kädellään kasvojaan, ja hänen huulillaan liehui omituinen hymy, joka tuskin ilmaisi hilpeyttä, vaikka se muita ilahutti, ja joka täydellisesti muutti hänen luonnosta synkkyyteen saakka ankarain kasvojensa luonteen. "Sitten on sinun aika, pyhä isä, niinkuin meidänkin, ryhtyä —"
"Mihinkä?" keskeytti piispa vilkkaasti. "Voimmeko me mitään? Karkota innottelevat unelmasi, palaja todellisiin oloihin, katsele tervejärkisesti ympärillemme. Mitä voimme me niin mahtavia miehiä vastaan?"
"Herrani", vastasi Rienzi vakavasti, "teidän arvoistenne signorein kova onni on se, ettette koskaan tunne kansaa ettekä tarkkoja ajan merkkejä. Niinkuin ne, jotka nousevat vuorten huipuille, näkevät pilvien leijailevan allansa verhoten tasangot ja laaksot heidän silmäykseltään; kun sitävastoin ne, jotka ovat vain hiukan pinnasta kohonneet, näkevät ihmisten liikkeet ja kodit; samoin tekin ylhäisestä asemastanne näette vain synkät ja sakeat usvat — kun minä alhaisemmalta paikaltani huomaan paimenten varustautuvan turvaamaan itseänsä ja laumaansa myrskyltä, jota nuot pilvet tietävät. Älkää antautuko epätoivoon, herrani, kärsivällisyydellä on määrätty rajansa — tämän rajan se on jo saavuttanut; Rooma odottelee vain tilaisuutta (se on pian tuleva, mutta ei äkkiä) noustakseen yhtä haavaa sortajiansa vastaan."
Kaunopuheliaisuuden suuri salaisuus on totisuudessa; Rienzin kaunopuheliaisuuden suuri salaisuus oli hänen innostuksensa mahtavuudessa. Hän ei milloinkaan puhunut sen tavoin, joka epäilee menestyksestä. Kenties, niinkuin useimmat miehet, jotka ryhtyvät korkeisin ja suuriin töihin, hänkään ei itse perinpohjin huomannut tiellä kohtaavia esteitä. Hän näki päämäärän selvänä ja kirkkaana, mutta henkensä näyssä hän jätti huomioon ottamatta polun mutkat ja mitan; näin hänen oman sielunsa syvä vakuutus vastustamattomasti leimautui toisiin. Hän vähemmän näytti lupaavan kuin ennustavan.
Orvieton piispaan, joka ei ollut ylen älykäs, mutta kylmäluontoinen, paljon kokenut mies, teki Rienzin tarmo voimallisen vaikutuksen; ehkäpä tosiaan sitä enemmän, kuin hänen oma ylpeytensä ja hänen omat intohimonsa olivat yllytetyt ylimysten röyhkeyttä ja vallattomuutta vastaan. Hän oli hetkisen vaiti, ennenkuin hän vastasi Rienzille.
"Mutta ovatko", hän kysyi vihdoin, "vain plebeijit nousemassa? Sinä tiedät kuinka raukkamaisia ja epäröiviä he ovat."