"Herrani", vastasi Rienzi, "päätä yhdestä ainoasta seikasta, kuinka lujasti minua ympäröitsevät ystävät, jotka eivät ole alhaista luokkaa; sinä tiedät kuinka korkea-äänisesti minä puhun ylimyksiä vastaan — minä mainitsen heitä nimeltä — minä uhmaan Savellia, Orsinia, Colonnaa, aivan heidän kuultensa. Luuletko että he antavat minulle anteeksi? Luuletko etteivät he, jos minulla olisi ainoastaan plebeijit varustusväkenäni ja kannattajinani, julkisesti, väkivaltaisesti olisi panneet minua kiinni — ettei minun suuni kauan sitten olisi ollut tukittu heidän vankilainsa komeroissa tahi saatettu haudan ikuiseen äänettömyyteen? Huomaa", hän jatkoi, kun hän, tarkastaessaan vikaarin kasvoja, huomasi tekemänsä vaikutuksen — "huomaa että halki koko maailman suuri vallankumous on alkanut. Vuosisatojen barbaarinen pimeys on murrettu; tieto, joka menneenä aikana teki ihmiset puolijumaloiksi, on kutsuttu uurnastansa; mahti, raakaa voimaa ylevämpi ja asestettuja miehiä voimallisempi, on työssä! olemme jälleen ruvenneet kunnioittamaan järjen kuninkuutta. Niin tuo sama mahti, joka muutama vuosi sitten kruunasi Petrarcan Capitolissa, jolloin se kahdentoista vuosisadan hiljaisuuden jälkeen sai nähdä ihanan triumfin, — joka synnyltään halvalle ja aseitten käyttämisestä tietämättömälle miehelle tuhlasi samoja kunnianosotuksia kuin ennen suotiin keisareille ja kuningasten voittajille — joka samaan kunnioitukseen yhdisti kilpailevat Colonnan ja Orsinin perheetkin — joka saattoi ylpeimmät patriicit kiistellen kantamaan tuon florensilaisen plebeijin pojan hännystä tai edes koskettamaan hänen purppuraiseen viittaansa, — joka vielä vetää Europan silmäykset matalaan Vauclusen mökkiin, — joka antaa halpasukuiselle oppineelle kaikkein tunnustaman oikeuden nuhdella tyranneja ja lähestyä rohkeissa rukouksissa itse kirkon isää! Niin, tuo sama mahti, joka, työskennellen läpi koko Italian, täristelee Venetsian oligarkiian vankkoja perustuksia [noin kahdeksan vuotta sen jälkeen Venetsian kansan kauan kytenyt viha puhkesi tuota kaikista oligarkiioista viisainta ja valppainta, Italian Spartaa vastaan, Marino Falieron salaliitossa]; joka Alppien tuolla puolen on herännyt silminnähtävään ja äkkinäiseen eloon Espaniassa, Saksassa ja Flandernissa, ja joka tuossa normannein miekan valloittamassa raakalaissaaressakin, jota urhoollisin elävistä kuninkaista hallitsee [Edvard III, jonka hallitessa paljoa yleisemmät kansallisuuden liikkeet alkoivat työskennellä, kuin seuraavan vuosisadan kuluessa. Sisälliset sodat käänsivät vaikutuksen vereksi. Tämä todellakin oli ympäri maailman aikakausi, joka kasvoi reheviä kukkia, mutta kypsymättömiä ja raakoja hedelmiä; — omituinen liike, jota seurasi yhtä omituinen hiljaisuus.], on synnyttänyt hengen, jota normanni ei voi tukahuttaa — kuninkaita, jotka hallitsevat, hallitaan — niin, tämä sama mahti joka paikassa on liikkeellä: se puhuu, se valloittaa hänenkin äänellään, joka on edessänne; se yhdistää asiaansa jokaisen, johon ainoakin valonsäde on tunkeutunut, jokaisen, jossa ainoakin jalo toivo voi syttyä! Tietäkää, herra vikaari, ettei Roomassa löydy ainoatakaan miestä paitsi itse sortajiamme — ainoatakaan miestä, joka on tavunkin oppinut muinaista kieltämme — jonka sydän ja miekka eivät olisi kanssani. Rauhalliset tieteitten viljelijät — nuot toisen luokan uljaat ylimykset — nouseva sukupolvi, laiskureita isiänsä viisaampi, ennen kaikkia, herrani, uskonnon alhaisemmat palvelijat, papit ja munkit, joita ylellisyys ei ole sokaissut, hekuma huumannut, joita kristikunnan äärettömäksi häpeäksi öin päivin solvaistaan kristittyjen pääkaupungissa, nämät — kaikki nämät — liittyneinä kauppiaan ja käsityöläisen kanssa murtumattomaan liittoon, odottavat vain merkkiä kaatumaan tahi voittamaan, elämään vapaina tahi kuolemaan marttyyreinä Rienzin ja maansa kanssa!"
"Puhutko täyttä totta?" sanoi piispa säpsähtäen ja nousten istualtaan. "Näytä sanasi todeksi, niin saat tietää että Jumalan palvelijat harrastavat yhtä paljon ihmisten onnellisuutta, kuin heidän maallikkoveljensäkin."
"Mitä minä sanon", vastasi Rienzi tyynemmällä äänellä, "sen minä voin todistaa! Mutta minä todistan sen vain niille, jotka ovat puolellamme."
"Älä minua pelkää", vastasi Raimond. "Minä hyvin tiedän, mitkä salaiset mielipiteet ovat hänen pyhyydellänsä, jonka valtuuttama ja edustaja minä olen, ja jos hän vain saisi nähdä patriicien vallan supistettuna sen lainmukaisiin ja luonnollisiin rajoihin, noiden röyhkeiden, jotka itse kirkon arvon ovat tehneet mitättömäksi, hän puristaisi kättä, joka veti tuon rajaviivan. Niin varma minä olen tästä, että jos onnistut, minä, hänen vastuunalainen mutta arvoton vikaarinsa, olen itse vahvistava menestyksen. Mutta varokaa julmuuksia; kirkko ei saa heikontua liittymällä rikoksellisiin."
"Oikein, herrani", vastasi Rienzi, "ja tässä uskonnon valtio-oppi on sama kuin vapauden. Päättäkää minun varovaisuudestani ja viivyttelemisestäni. Se, joka näkee kaikkien ympärillään olevan kärsimättöminä — itsensäkin yhtä paljon — eikä vielä anna merkkiä, odottaen hetkeä, hän varmaan ei menetä asiaansa varomattomuudesta."
"Kohta tästä enemmän", sanoi piispa, istuutuen jälleen. "Älä pelkää antaa minulle tietoja sen mukaan kuin tuumasi kypsyvät. Usko pois ettei Roomalla ole varmempaa ystävää kuin se, joka, ollen määrätty järjestystä suojelemaan, huomaa itsensä voimattomaksi vallattomuutta vastaan. Mutta kääntykäämme tämän luonasi käyntini tarkotukseen, joka kentiesi jossakin määrässä koskee näitä asioita, joita olemme keskustelleet… Sinä tiedät että kun hänen pyhyytensä uskoi sinulle nykyisen virkasi, hän käski sinun myöskin julistamaan hänen hyväntekeväisen aikomuksensa myöntää yleinen riemujuhla vietettäväksi Roomassa vuonna 1350 — oivallinen aikomus kahdesta syystä, jotka varsin hyvin tunnet: ensiksi, että jokainen kristitty, joka tähän tilaisuuteen tekisi pyhiinvaelluksen Roomaan, saisi täydellisen synninpäästön; ja toiseksi, koska, puhuaksemme aineellisesti, siten kokoontuneiden pyhiinvaeltajain tulva, hurskaan liikutuksen valtaamana, lahjoituksilla ja almuilla tuntuvasti kartuttaa pyhän istuimen tuloja, jotka, sivumennen sanoen, eivät nykyään ole kukoistavassa tilassa. Tämän sinä tiedät, rakas Rienzi."
Rienzi nyökkäsi myöntäväisesti päätään, ja pappi jatkoi:
"Näin ollen hänen pyhyytensä saa suurimmalla murheella huomata että hänen hurskaat tuumansa ovat menossa myttyyn: sillä niin julmat ja lukuisat ovat nykyään rosvot julkisilla, Roomaan vievillä teillä, että rohkeintakin toivioretkeläistä varmaan arveluttaa hieman matkaan ryhtyminen; ja ne, jotka tohtivat lähteä, ovat oletettavasti kristillisen seurakunnan köyhimpiä, — ihmisiä, joilla ei ole kultaa eikä hopeaa, ei kallisarvoisia uhrattavia muassaan ja joilla ei ole paljoa pelättävää rosvojen saaliinhimolta Tästä seuraa kaksi johtopäätöstä: toiselta puolen rikkailta — joilla, taivas tietää, ja niinkuin evankeliumissa selvästi sanotaan, on kipein syntein anteeksisaamisen tarve, riistetään tuo suloinen päästön tilaisuus; toiselta puolen kirkon raha-arkuista jumalattomasti ryöstetään nuot varat, jotka sen lasten innostus niihin epäilemättä kokoaisi."
"Ei mikään ole selvempää, arvoisa herra", sanoi Rienzi.
Vikaari jatkoi: — "Viisi päivää sitten sain kirjoituksen hänen pyhyydeltänsä; hän käski minua kuvaelemaan näitä kristikunnan kauheita vaaroja useille patriiceille, jotka ovat kirkon lainmukaisia alustalaisia, ja kehottamaan heitä ratkaisevasti ryhtymään maantierosvoja vastustamaan. Olen neuvotellut heidän kanssaan, mutta turhaan."