Tuntematon nauroi ääneensä, ja hänen nostaessaan naamariansa, Adrian näki senaattorin seisovan edessään. "Jalo herra, Adrian di Castello", sanoi Rienzi taasen kaikessa vakavuudessaan, "ystävänäkö vai vihollisena olette kunnioittanut tämän-iltasia pitojamme?"
"Rooman senaattori", vastasi Adrian yhtä arvokkaana, "en käytä kenenkään vieraanvaraisuutta, paitsi ystävänä. Vihollisena, ainakaan teidän vihollisenanne minua toivoakseni ei koskaan syystä pidetä."
"Tahtoisinpa", virkkoi Rienzi, "täydelleen voivani sovelluttaa itseeni tuon minulle imartelevamman lausunnon. Tulevatko nuot ystävälliset tunteet osakseni Rooman kansan johtajana, vaiko tuon naisen veljenä, joka on kuunnellut lemmenselityksiänne?"
Adrian, joka senaattorin poistettua naamarinsa oli seurannut hänen esimerkkiään, tunsi noista sanoista katseensa nolostuvan Rienzin silmäin edessä. Hän kuitenkin maltillisena, kuten italialainen ainakin, tointui sekä vastasi lakoonisesti: "Kumpanakin."
"Kumpanakin!" kertoi Rienzi. "Sitten todella, jalo Adrian, tervetultuanne tänne! Mutta jos myönnätte ettei vihamielisyyden syytä ole välillämme, tuntuupa minusta kuin olisitte saattanut kosia Cola di Rienzin sisarta synnyntänne, ja sallikaa minun lisätä, Jumalan, kohtaloni, ja isänmaani minulle antaman aseman mukaisemmassa asussa. Ette uskalla, nuori Colonna, miettiä epäkunniaa Rooman senaattorin sisarelle. Korkeasukuinen olette, hän vertaisenne."
"Jos olisin keisari, jonka halpa ritari vaan olen, sisarenne olisi vertaiseni", vastasi Adrian lämpimästi. "Rienzi, olen pahoillani että jo saitte minut ilmi. Toivoin ylimyksiä ja teitä välittämällä voittavani luottamuksenne ja sitten periväni palkintoni. Tietäkää että huomenen sarastaessa matkustan Palestrinaan, sovittamaan nuorta serkkuani kansan ja paavin valioon. Monet seikat, joita en huoli mainita, tekivät minulle suotavaksi ryhtyä tuohon rauhan lähetystoimeen, ennenkuin kohtaisin teidät. Mutta kun nyt olemme tavanneet toisemme ilmoittakaa minulle sovintoehdot, niin takaan teille tuolla oikealla kädelläni, en roomalaisena jalosukuisena — voi; sen vakuuden prisca fides on mennyttä! — vaan keisarillisen hovin ritarina ettette luottamuksessanne pety."
Rienzi, joka oli tottunut lukemaan ihmisten kasvoja, oli Adrianin puhuessa pitänyt katseensa kiinteästi häneen iskettynä; Colonnan lopetettua, hän puristi tarjottua kättä, olemuksessa tuo tuttavallinen ja voittava sulo, jota hän usein ilmaisi.
"Luotan teihin, Adrian, sielustani. Olitte ystäväni tyynempinä, ehkäpä onnellisempina aikoina. Ei konsanaan virtaan ole selvemmin tähdet kuvastuneet kuin sydämenne silloin heijasti totuuden. Minä luotan teihin!"
Näin puhuessaan hän tietämättään oli vienyt Colonnan takasin leijonapatsaan viereen; siihen seisahtuen hän jatkoi:
"Tietäkää että tänä aamuna lähetin lähettilääni serkkunne Stefanellon luo. Kaikin kunnioituksin ilmoitin hänelle palanneeni sekä kutsuin häntä läsnäolollaan kunnioittamaan Roomaa. Unhottaen kaikki katkerat kiistat, oman maanpakolaisuuteni, vakuutin hänellä täällä olevan Colonnain päämiehelle tulevan aseman ja arvon. Lainkuuliaisuus oli kaikki mitä pyysin häneltä. Vuodet ja vastoinkäymiset ovat taltuttaneet nuoruuteni ylpeyden, ja jos kohta minussa lieneekin jäljellä tuomarin ankaruus, ei kenkään ole enää valittava tribuunin röyhkeyttä."