"Olisinpa suonut", vastasi Adrian, "että keskustelut joihin ryhdyitte Stefanelloon nähden, olisivat päivän myöhästyneet; olisin mielelläni niitten menestystä valmistellut. Kuitenkin kaikitenkin te lähtöhaluani kiihotatte, ja jos vielä onnistuisin saamaan aikaan kunniallisen sovinnon, en silloin salapuvussa kosisi sisartanne."
"Eikä milloinkaan", sanoi Rienzi ylpeästi, "Colonna tuonut huoneesensa neitoa, johon liittyminen paremmin vastaisi kunnianhimoa. Omissa aikeissani ja omissa kohtaloissani minä näen, niinkuin aina olen nähnyt, uuden roomalaisen valtakunnan kartan!"
"Älä vielä ole liiaksi rohkea toiveinesi, urhea Rienzi", vastasi Adrian laskien kätensä basalttileijonaan; "mieti, kuinka monien yrittelijästen ajujen tämä mykkä kivipatsas jalustaltaan on nähnyt raukeavan — hiekkasten yritysten, maantomusten yrittäjäin. Tarpeeksi on nykyään tarmollasi alaa — ole laventamatta valtaasi, mutta turvaa itsesi. Sillä, usko minua, ei koskaan ole inhimillinen suuruus ollut yhtä huimaavan ja pimeän jyrkänteen partaalla!"
"Olet rehellinen", virkkoi senaattori; "ja nuot ovat ensimmäiset epäilyksen jos kohta myötätuntoisuuden sanat, mitkä Roomassa olen kuullut. Mutta kansa rakastaa minua, ylimykset ovat paenneet Roomasta, paavi on suosiollinen ja pohjolaisten miekat vartioivat Capitolin käytäviä. Mutta nuot eivät ole mitään; oma rehellisyyteni on keihääni ja kilpeni. Oi, ei milloinkaan", jatkoi Rienzi innostuneena, "ei milloinkaan sitten muinaisen tasavallan päivien, roomalainen uneksinut puhtaampia ja kirkkaampia pyrintöjä, kuin mitkä tällä haavaa elähyttävät ja pitävät pystyssä minua. Rauha palannut — lait voimassa — taiteet, kirjallisuus, sivistys sarastavat ajan yöhön; patriicit eivät enää rosvoamisen toimissa, vaan järjestystä valvomassa; kansa roistoväestä ylennetty, uljaana suojelemaan, valistuneena ohjaamaan itseänsä. Silloin, ei aseitten väkivallalla, vaan siveellisen voimansa majesteetilla kansojen äiti vaatikoon tapsiltansa kuuliaisuutta. Tuo unelmanani, tuo toivonani, vapisenko tai epäilenkö? Colonna, tulkoon onni tahi kovaonni, minä järkähtämättä En, Adrian ja pelotta kestän kohtaloni vaiheet."
Niin suuresti senaattorin olemus ja ääni ylensivät hänen sanansa, että Adrianinkin raitis mieli hurmaantui ja lannistui. Hän suuteli kädessään olevaa kättä ja sanoi vakavasti:
"Kohtalon, jonka osallisuudesta ylpeilen — uran, jota pidän kunnianani tasottaa. Jos onnistun nykyisessä tehtävässäni —"
"Olet veljeni!" sanoi Rienzi.
"Jos en onnistu?"
"Saatat yhtä hyvin solmita tuon liiton. — Olet vaiti — vaalenet."
"Saatanko hyljätä sukuni?"