"Olkoon suostumatta! Mitä Rienziä tarvitaan?" huudahti Bruttini.
"Rienzi saa pötkiä Böömiinsä kerran vielä".
"Hiljaa, hiljaa", sanoi Montreal; "minä en ole toivoton. Kaikki julkinen väkivalta vaan vahvistaisi senaattorin valtaa. Ei, ei, nöyryyttäkää hän — ottakaa ylimykset vastaan ja sitten määrätkää omat ehtonne. Silloin saattaa saada kummankin puolueen sopivaan tasapainoon. Ja jotta uusi valtiolaitoksenne säilyisi vapaana kaikkinaisesta pakosta, löytyy sotilaita ja ritariakin, jotka, saadessaan jonkun arvosijan Rooman suuressa kaupungissa, suostuisivat pitämään miehiä ja hevosia sen palveluksessa. Meitä Ultra-Montaania usein väärin tuomitaan; me olemme kulkureita ja ismaeliittoja vaan sentähden ettei meillä ole kelpo lepopaikkaa. Ja jos minua —"
"Niin, jos teitä, jalo Montreal!" sanoi Vivaldi.
Seurue kuunteli henkeään vetämättä, kun yht'äkkiä jymähti — syvänä, juhlallisena — Capitolin isonkellon ääni.
"Kuulkaa!" sanoi Vivaldi, "soitetaan mestaukseen; tänä tavattomana hetkenä!"
"Varmaankaan ei liene senaattori palannut!" huudahti Pandulfo di Guido, vaaleten.
"Ei, ei", virkkoi Bruttini, "kuulin että kaksi päivää sitten otettiin Romagnassa muuan rosvo kiinni. Hän tuomittiin hirtettäväksi tänä iltana."
Sanasta "rosvo" Montrealen muoto hieman muuttui. Maljoja täyteltiin — kello yhä pauhasi — siitä ei enää kukaan välittänyt. Keskustelu sujui taasen.
"Mitä ai'oitte sanoa, jalo ritari?" kysyi Vivaldi.
"Niin, malttakaapas, — puhuessani kuinka välttämätöntä on turvata uudet olot sotavoimalla, sanoin että jos minua —"