"Uusia vieraita!" sanoi Montreal, "käskin muutamia luotettavia ystäviä seuraamme täksi iltaa. Kautta uskoni, he ovat tervetulleet! Sisään!"
Ovi aukeni hitaasti: kulmittaisin astui sisään täydessä asussa senaattorin vartiomiehiä. Esiin he marssivat jäykkinä, sanattomina. He piirittivät pitopöydän — täyttivät avaran salin, ja juominkien valaistus heijastui heidän sotisovistaan kuin teräsmuurista.
Ei tavuakaan päässyt juhlivien suusta, he olivat kuin kivettyneinä. Pian tekivät vartijat tietä, ja itse Rienzi ilmaantui näkyviin. Hän lähestyi pöytää ja käsivarret ristissä hän antoi katseensa verkalleen siirtyä vieraasta vieraasen, kunnes vihdoin hänen silmänsä pysähtyivät Montrealeen, joka myös oli noussut seisomaan ja joka yksin koko seurasta oli tointunut hetken hämmästyksestä.
Noitten kahden miehen, niin kuuluisan, uljaan, ky'ykkään ja kunnianhimoisen tuossa seisoessa otsatusten oli aivankuin Väkivallan ja Neron, Järjestyksen ja Kiistan, Miekan ja Vitsakimpun kilpailevat henget — vastakkaiset voimat, joilla valtakuntia hallitaan ja valtakuntia tuhotaan, olisivat kohdanneet toisensa, olennoituina ja vastatusten. He seisoivat kumpikin ääneti — kuin toinen toisensa katseen lumoamana, vartaloltaan ylevämpänä ja olemukseltaan ympäristöään jalompana.
Montreal puhui ensin, pakkoinen hymy huulilla.
"Rooman senaattori! — tohdinko uskoa että kehnot kestini sinua miellyttävät, ja saanko arvata, että nuot aseelliset miehet ovat vaan kohteliaisuuden osotuksena miehelle, jonka elämäntyötä on tehty sota-aseilla."
Rienzi ei vastannut, viittasi vaan kädellään vartioihin. Montreal otettiin kiinni paikalla. Jälleen hän katseli vieraita, — kuin lintu kalkkarokäärmettä kauhistui Pandulfo di Guido vapisten senaattorin välähtelevää silmää. Verkkaan ojensi Rienzi kohtalon-omaisen kätensä kohti onnetonta porvaria — Pandulfo näki, — tunsi tuomionsa, — parahti — ja vaipui tunnotonna soturien syliin.
Vielä loi senaattori pikaisen silmäyksen ympäri pöydän ja sitten ylenkatseellisesti hymyillen, ikäänkuin välittämättä huonommasta saaliista, hän kääntyi pois. Ei hiiskaustakaan ollut vielä päässyt hänen huuliltaan — kaikki oli ollut mykkää näytelmää — ja hänen hirveä äänettömyytensä oli vaikuttanut vielä hyytävämmän kauhun hänen äkkiarvaamattomaan ilmaaatumiseensa. Vasta saavuttuaan ovelle hän kääntyi takasin, katseli P. Johanneksen ritarin pelotonta, miehekästä muotoa ja virkkoi melkein kuiskaten, "Walter de Montreal! — kuulitte kuolonkellot!"
IV Luku.
Walter de Montrealen tuomio.