"Pattoinen ja kirottu!" katkasi Villani kiljaisten: — "pattoinen ja kirottu olet tosiansa! Tiedä että minä tyttäresi rakastajan kavalsin! — pojan pettämänä isä kuolee!"

Ei silmänräpäystäkään hän viivytellyt, ei jäänyt hän näkemään sanojensa vaikutusta. Kuin mieletön — kuin vainolainen kintereillään — hän syöksyi luostarista — kiiti pitkin autioita katuja. Kuolonkellot soivat, ensin epäselvästi, sitten pauhaten, hänen korvissaan. Jokainen sävel tuntui hänestä Jumalan kiroukselta; eteenpäin — eteenpäin — hän riensi läpi tyhjentyneen kaupunginosan, väkijoukot häilyivät hänen edessään — hän sekaantui elävään virtaan, pidätettiin, töytättiin takasin — tuhansia tuhansien perästä hänen ympärillään — edessään. Hengästyneenä, läähättäen hän tunki edelleen — rynnisti tiensä — kuulematta — näkemättä — kaikki oli kuin unta. Yli etäisten kukkulain välähti aurinko; kellonsoitto taukosi! Oikealta ja vasemmalta hän työnsi tungoksen syrjään. Hänen voimansa olivat kuin jättiläisen! Hän läheni kovaonnista paikkaa. Kuolon hiljaisuus painoi kuin sankka usma väkijoukkoa. Hän kuuli äänen, painuessaan eteenpäin, syvän, kirkkaan — se oli hänen isänsä ääni! — se vaikeni — kuulijakunta hengitti raskaasti — humisi — huojui sinne tänne. Eteenpäin, eteenpäin kulki Angelo Villani. Senaattorin vartiomiehet katkasivat hänen tiensä — hän syrjäytti heidän keihäänsä — riistäytyi heidän kouristaan — murti aseellisen ympäryksen — seisoi Capitolin edustalla. "Seis, seis" hän olisi huutanut, mutta kauhu teki hänet mykäksi. Hän näki välähtävän kirveen — näki taivutetun niskan. Ennenkuin toinen henkäys ehti hänen huulilleen, kalinainen rungoton pää nostettiin ilmaan, — Walter de Montrealea ei ollut enää.

Villani näki — hän ei pyörtynyt — ei kaatunut — vaan loi silmänsä tuosta nostetusta päästä, tippuvasta hurmeesta, parvekkeeseen, jossa tavan mukaan juhla-asussaan istui Rooman senaattori — ja nuorukaisen muoto oli kuin hornanhengen muoto!

"Haa!" hän sanoi, jupisten itsekseen ja muistaen Rienzin seitsemän vuotta ennen lausumat sanat — "Siunattu olet sinä, jolla ei ole omaisen verta kostettavana!"

VI Luku.

Epätietoisuus.

Walter de Montreal haudattiin St. Maria dell' Aracelin kirkkoon. Mutta "hänen tekemänsä paha eli hänen jälkeensä!" Vaikka rahvas, hänen vangitsemiseensa saakka oli nurkunut Rienzille siitä, että niin kuulu rauhanhäiritsijä sai vapaana liikkua, hän tuskin oli kuollut, kun se aikoi sääliä kauhunsa esinettä. Tuon omituisen hurskauden vallassa, jota Montreal aina oli osottanut, pitäen sitä sotilaan luonteen kauniina ja luonnollisena puolena, hän heti tuomion langettua oli antautunut hartaisin kuoleman valmistuksiin. Augustinolaismunkin seurassa hän kulutti yön lyhyet, jälellä olevat hetket rukouksissa ja synnintunnustuksissa, lohdutti veljiänsä ja kulki telotuslavalle sankarin askelin ja marttyrin itsen-uhrauksin. Ihmissydän kummallisesti hairahtuen, rahtuakaan katumatta elämänsä ammattirosvousta ja murhaa, tuon urhean soturin melkein viimeiset sanat olivat hänen omien töittensä ylpeätä kerskausta. "Olkaa urhoollisia, niinkuin minä olin", hän sanoi veljilleen, "ja muistakaa että nyt olette Apulian, Toscanan ja La Marcan nöyryyttäjän perillisiä."

Tätä mielenlujuutta kesti hänessä telotuslavallakin. "Minä kuolen", hän sanoi kääntyen roomalaisiin — "minä kuolen tyytyväisenä, kun luuni saavat levätä P. Pietarin ja P. Paavalin pyhässä kaupungissa ja Kristuksen sotamiehelle suodaan Apostolien hautuumaa. Mutta minä kuolen syyttömänä. Rikkauteni on rikokseni — valtionne köyhyys syyttäjäni. Rooman senaattori, saattanet kadehtia viimeistä hetkeäni — Walter de Montrealen kaltaiset miehet eivät sorru kostamatta." Näin sanoen hän kääntyi itään, jupisi lyhykäisen rukouksen, laskeutui rauhallisena polvilleen jo sanoi itsekseen, "Rooma, säilytä tuhkani! — Maa muistoni! Kaitselmus kostoni; ja nyt, Taivas ota henkeni! — iske!" Ensi lyönnistä pää erkani ruumiista.

Hänen petollisuutensa vain osaksi tunnettiin, pelko oli unehtunut, ja kaikki mitä Walter de Montrealen muistosta Roomassa eli, oli hänen sankariutensa ihailua ja loppunsa sääliä. Pandulfo di Guidon kohtalo, joka seurasi muutaman päivän perästä, kiihotti vielä syvemmän vaikka levollisemman tunteen senaattoria vastaan. "Hän oli kerran Rienzin ystävä!" sanoi joku. "Hän oli rehellinen, suora kansalainen!" nureksi toinen. "Hän ajoi kansan asiaa!" murisi Cecco del Vecchio. Mutta senaattori oli ponnistellut päätökseen olla järkähtämättä oikeatuntoinen ja katsella kaikkia Rooman vaaroja niinkuin roomalaisen tuli. Rienzi muisteli ettei hän milloinkaan ollut luottanut tulematta petetyksi, ei milloinkaan antanut anteeksi terottamatta vihollisuutta. Hän oli julman kansan, epäluotettavien ystävien, katalain vihollisten keskellä, ja epäkohtainen armahdus synnyttäisi vaan salaliiton palkaksi. Mutta tuo taistelu, jota hän taisteli, nähtiin hysteerillisistä puuskista, joita hän ei voinut salata. Hän milloin itki katkerasti, milloin hurjasti nauroi. "Enkö koskaan enää saa nauttia anteeksiantamisen hekumaa?" sanoi hän. Tylyt katselijat pitivät sitä — muutamat houkkeutena, muutamat vehkeilynä. Mutta tuo ankaruus teki hetkeksi tarkotetun vaikutuksen. Kaikki kuohus taukosi, pelko hiipi läpi kaupungin, järjestys ja rauha nousivat pinnalle: mutta alta, sen aikaisen kirjoittajan jyrkän lausunnon mukaan, "Lo mormorito quetamente suonava". ["Kuului hiljaista jytyä.">[

Jos tyynesti tarkastellaan Rienzin menettelyä tuohon pelottavaan aikaan hänen elämätään, on tuskin mahdollista syyttää häntä ainoastakaan valtiotaidon erehdyksestä. Virheistään parantuneena hän ei esittänyt mitään tarpeetonta komeutta — ei antautunut mihinkään juopuneen ylpeyden näytelmiin — tuon uhkean mielenkuvituksen pikemmin kuin turhamaisuuden, joka tribuunin oli vienyt loiston osotuksiin, olivat nyt raskaitten kohtalojen muisto sekä kypsyneemmän järjen jäykkä tyyneys lepoon viihdyttäneet. Hän oli kohtuullinen, säästäväinen, varovainen, maltillinen, "eikä milloinkaan", huomauttaa muuan todistaja, joka ei suinkaan ole puolueellinen, "ole niin erinomaista miestä nähty. [Vit. di Cola di Rienzi] Hänessä jokainen ajatus oli Rooman jokaiseen turpeeseen kohdistunut." Uupumatta työssä, hän tarkasti, määräsi, järjesti kaikki tyyni, kaupungissa, sotajoukossa, rauhan ja sodan asiat. Mutta häntä heikosti tuettiin, ja ne, joita hän käytti, olivat laimeita ja velttoja. Sittenkin hänen aseensa menestyivät. Paikka paikan, linna linnan perästä antautui senaattorin sotapäällikölle, ja itse Palestrinan vallotus oli hetken kysymys. Hänen taitonsa ja sanansa esiintyivät ratkaisevina vaikeissa tiloissa, ja lukijalta ei saattanut jäädä huomaamatta, kuinka selvästi niitä käytettiin, silloin kun hän vapautui ulkomaisten palkkasoturiensa rautaisesta holhouksesta. Montreal surmattuna, hänen veljensä vangittuina (vaikka heidän henkensä säästettiin) — pelko joka loi nöyryyttä, iski noitten rosvosoturien poviin. Ollen poissa Roomasta ja Annibaldin johdolla taistellen ylimyksiä vastaan, nuot välttämättömät paholaiset alituisen toiminnan ja alituisen menestyksen vuoksi eivät saattaneet karata herransa kimppuun; ja Rienzi, mielellään mukaantuen roomalaisten luonnolliseen vastenmielisyyteen, pidätti siten pohjolaiset kaikesta kaupungin yhteydestä, sekä kuten hän kerskaili, oli Italian ainoa valtija, joka hallitsi, palatsi vain omien kansalaistensa vartioimana.