Hänen vaarallisesta asemastaan huolimatta — hänen epäluuloistaan ja pelostaan huolimatta, ei mikään suottainen julmuus tahrannut hänen ankaraa oikeudentuntoaan. — Montreal ja Pandulfo di Guido olivat ainoat valtiolliset uhrit, jotka hän vaati. Jos italialaisen viisauden pimeän macchiavellismin mukaan noitten vihollisten kuolema oli epäpoliittisuutta, niin se ei ollut työssä vaan tekotavassa. Jokin Bolognan tahi Milanon ruhtinas olisi välttänyt telotuslavan synnyttämää osanottoa, ja myrkkyjuoma tahi tikari olisi turvallisemmin kirveen korvannut. Mutta kaikkine vikoineen, todellisine tai luultuine, ei ainoallakaan tuon katalan ja verisen valtiotaidon teolla, mikä Italian menestyksellisempiä ruhtinaita ohjasi, koskaan noudattanut kunnianhimoaan tai vakuuttanut turvallisuuttaan Rooman viimeinen tribuuni. Mitkä hyvänsä hänen hairahduksensa lienevätkin olleet, hän eli ja kuoli miehenä, joka uneksui turhan, mutta kunniakkaan unelman, turmeltuneessa ja raukkamaisessa kansassa saavansa hereille muinaisen tasavallan hengen.
Kaikista senaattorin seuralaisista uutterin ja suosituin yhä oli Angelo Villani. Kohotettuaan hänet korkeaan asemaan, Rienzi tunsi itsensä ikäänkuin uudestaan nuoreksi, tavattuaan henkilön, joka oli hänen kiitollisuuteensa oikeutettu — hän rakasti nuorukaista kuin omaa poikaansa. Villani ei milloinkaan poistunut hänen sivultaan, paitsi keskustellakseen kaupungin eri korttelien eri kansanjohtajien kanssa; ja näissä keskusteluissa hänen intonsa näytti olevan laimentumaton — näytti koskevan hänen terveyteensä; ja Rienzi häntä hellästi nuhteli, milloin hyvänsä omista aatoksistaan havahtuen hän katseli hajamielistä silmää ja lyijynkarvaista kalvakkuutta, mikä oli seurannut nuoruuden kukkeutta ja välkettä.
Sellaiseen toreilemiseen nuori mies vastaili vain samoilla muuttumattomilla sanoilla.
"Senaattori, minulla on suuri työ tehtävänä", ja näitä sanoja sanoessaan hän hymyili.
Eräänä päivänä ollessaan senaattorin luona Villani jotenkin töykeästi sanoi, "muistatteko, herrani, minun niin kunnostaneeni itseäni Viterbon tappelussa, että kardinaali d'Albornozkin suvaitsi huomata minut?"
"Muistan urhollisuutesi hyvin, Angelo, mutta miksi tuota kysyit?"
"Herrani, Bellini, Capitolin vartioston päällikkö on vaarallisesti sairastunut?"
"Tiedän sen."
"Kenelle saattaa herrani uskoa tuon toimen?"
"Häntä lähimmälle, vaikka."