Tuskin oli vastaanotto ohitse, kun sanansaattaja saapui Palestrinasta. Kaupunki oli antautunut, Colonna paennut, ja senaattorin lippu liehui kapinallisten ylimysten viimeisen turvapaikan valleilla. Rooma saattoi vihdoinkin pitää itseään vapaana, ja ainoakaan vihollinen ei näkynyt uhkaavan Rienzin lepoa.
Seurue hajaantui. Senaattori ylpeänä ja riemuiten läksi yksityiseen asuntoonsa, ennen lähettiläille annettavan juhlan alkamista. Hän kohtasi Villanin, joka oli synkkä katsannoltaan, kuten tavallisesti.
"Ei suruja tänään, Angelo", sanoi senaattori iloisesti; "Palestrina on meidän!"
"Minä iloitsen kuullessani sellaisia uutisia ja nähdessäni herrani olevan niin uhkealla mielialalla", vastasi Angelo "Haluttaako herraani nyt elää?"
"Kunnes roomalainen hyve elpyy, kenties — haluttaa! Mutta niin olemme
Onnen vauvoja, — tänäpänä iloisia — huomenna alakuloisia!"
"Huomenna", kertoi Villani koneentapaisesti: "niin huomenna kulonalaisia!"
"Kirmaat sanoillani, poika", sanoi Rienzi puoleksi suuttuen ja kääntyi pois.
Villani ei huomannut herransa närkästystä. Pidot olivat ahdinkoon täynnä väkeä ja loistavat; Rienzi tuona päivänä oli pakoton, kohtelias isäntä.
Milanolaiset, padualaiset, pisalaiset, neapelilaiset, kilpailivat toistensa kanssa, mahtavan senaattorin hymyilyistä. Uhkuvat olivat heidän ylistyslauseensa — tuhlaavat avuntarjouksensa. Ei ainoakaan Italian hallitsija näyttänyt olevan turvallisempana valtaistuimellaan.
Pidot päättyivät aikaiseen (niinkuin valtiollisissa tiloissa tavallisesti), ja Rienzi, hiukan viinin liikuttamana, kuljeskeli yksinään Capitolista poispäin. Suunnaten yksinäisen kulkunsa kohden Palatinia, hän näki haljakasten, hunnunkaltaisten usvain, jotka päivänlaskua seuraavat, laskeutuvan Caesarien palatsin jäännöksillä nuokkuvan rehevän ruohoston päälle. Erääsen raunioitten kohtaan (kumotun pylvään ja kaarroksen ääreen) hän seisahtui käsivarret ristissä, syvissä aatoksissaan. Etäällä näkyivät Campagnan surumieliset hautakummut sekä kukkulain piiri, joitten kiireiltä purppurankarva pian oli tähtien valoksi sulava. Ei tuulenhenkäys suhahtanut tummassa sypressissä eikä huojumattomassa pineassa. Oli jotakin kammottavaista maan kolkkoa ihanuutta viihdyttävän taivaan tyynessä. Monet ja erilaiset olivat ajatukset, jotka liitelivät Rienzin povessa: muisto työskenteli hänen sydämessään. Kuinka monesti hän nuoruudessaan oli astellut tuossa samassa paikassa! — mitä unelmia hän oli vaalinut! — mitä toiveita tuntenut! Hänen elämänsä viimeisten aikojen melskeissä Muisto oli kauan uinunut; mutta tuona hetkenä se anasti varjoisen haltunsa yksinvaltaisuudella, mikä tuntui profeetalliselta. Hän kuljeskeli — poikana, nuoren veljensä keralla, käsi kädessä, illanhetkenä pitkin virran äyräitä: hän näki kalpean muodon, näki hurmeisen rinnan, ja taas hän lausui kostonsadatuksensa! Hänen ensi menestyksensä, neitsyeellinen riemunsa, salainen lempensä, maineensa, mahtinsa, kovaonnensa, Maiellan erakkomaja, Avignonin vankikomerot, voitollinen paluunsa Roomaan — kaikki kiitivät läpi hänen povensa yhtä selvinä, kuin jos hän olisi elänyt nuot seikat uudelleen! — ja nyt! — hän säikähti nykyisyyttä ja astui alas kunnaalta. Kuu, jo noussut, loi valonsa yli Forumin, hänen kulkiessaan halki sen monien raunioitten. Jupiterin temppelin tienoilla kaksi olentoa yht'äkkiä pujahti näkyviin; kuutamo lankesi heidän kasvoihinsa ja Rienzi tunsi Cecco del Vecchion ja Angelo Villanin. Ne eivät nähneet häntä; vaan kiivaasti keskustellen he katosivat Trajanuksen Kaaren kohdalla.