Samana iltana Rienzi, levolle mennessään, sanoi Angelo Villanille — "rohkeutta, välttämätön on tämä tekoni! Mitä kansa siitä arvelee?"
"Hieman nurkuu, mutta näyttää älyävän että se on välttämätön. Cecco del
Vecchio oli äänekkäin nureksija, mutta on nyt äänekkäin puoltaja."
"Se on yrmeä mies, hän kerran hyljäsi minut; mutta tuo kamala kirkonkirous! Hän ja roomalaiset saivat tuosta hyljäämisestään oppia karvaan läksyn, ja kokemus on toivoakseni opettanut heidät rehellisiksi. Hyvä, jos tuo verotus päättyy rauhallisesti, niin kahden vuoden päästä Rooma on jälleen oleva Italian kuningatar, — sen sotavoima kunnossa — sen tasavalta muodostunut; ja silloin — silloin —"
"Silloin mitä, senaattori?"
"Niin, silloin, oma Angeloni, Cola di Rienzi saattaa kuolla rauhassa! On tarve, jonka vallan ja loiston syvä kokemus vihdoin meille tuottaa — jäytävä kuin nälän, raukaiseva kuin unen tarve; — Angeloni, se on kuoleman tarve!"
"Herrani, tuon oikean käteni antaisin", huudahti Villani innokkaasti, "jos kuulisin teidän sanovan olevanne elämään kiintyneen!"
"Olet kelpo nuorukainen, Angelo!" sanoi Rienzi lähtien Ninan kammioon; ja hänen hymyissään ja kiihkeissä hyväilyissään hän hetkeksi unhotti olevansa suuri mies!
VIII Luku.
Päätöksen kynnyksellä.
Seuraavana aamuna Rooman senaattorilla oli suuri vastaanotto Capitolissa. Florensista, Paduasta, Pisasta, Milanostakin (Viscontilta), Cenuasta, Neapelista — oli saapunut lähettiläitä onnittelemaan hänen palaustaan tahi kiittämään häntä siitä, että hän oli pelastanut Italian Montrealen tuhotöistä, Venetsia yksin, jonka palveluksessa Suuri Komppania oli, pysyi erillään. Koskaan ei ollut Rienzi näyttänyt onnekkaammalta ja mahtavammalta, eikä koskaan ollut hän osottanut olemuksen vapaampaa ja iloisempaa majesteettia.