"Hullutukselta nuot ajatukset muista näyttävät, ja filosofian kannalta ne todella sitä ovatkin", sanoi Rienzi; "mutta koko elämänikäni enteet ja merkit ja utukuvat ovat liittyneet toimintaan ja tapauksiin: ja muitten ihmisten ilmakehä ei ole ollut minun. Elämä itsessään on arvotus, miksikä arvotukset meitä ihmetyttäisivät? Tulevaisuus! — mikä salaperäisyys jo tuossa sanassa! Jos olisimme eläneet läpi menneisyyden, mikäli aika oli, syvin, tuhansien vuosisatojen kokemuksemme ei voisi myöntää meidän arvata tapauksia, jotka odottavat hetkeä, johon olemme astumaisillamme! Kummako, jos näin järjen hyljääminä turvaannumme mielenkuvitukseen, jossa unien ja merkkien kautta Jumala joskus kuvaa vastaisten asioitten yhdenkaltaisuuden? Kuka jaksaa jättää tulevaisuuden kokonaan arvaamatta, ja alistuen vaikeroida nykyhetken taakan alla? Ei, ei! tuo, jota tyhmänviisaat kutsuvat yltiöpäisyydeksi, kuuluu samaan osaan meitä kuin toivo. Kumpikin vaan vie meitä eteenpäin — auhtoiselta rannalta ihanalle, jos kohta äärettömälle ulapalle. Kumpikin kaipaa suurelle tuollepuolelle, mikä todistaa kuolemattomuutemme. Kummallakin on näkynsä ja utukuvansa — joista jotkut ovat vääriä, mutta jotkut oikeita! Tosiansa, ihminen, joka tulee suureksi, tulee usein siksi vaan oman henkensä jonkinlaisen taian kautta — Pythian, joka ennakolta sanoo että hän on tuleva suureksi — ja sitten tekee elämän tuota ennustusta toteuttavaksi ponnistukseksi! Onko tuo hullutusta? — Olisi, jos kaikki seisahtuisi haudan partaalle! Mutta kukaties juuri tuo kykyjen täällä tapahtuva terotus, harjotus ja ylentäminen — vaikka vaan joutuvaa tarkotusta varten maan päällä — saattaa olla määrätty tarkottamaan valmistaa näin elvytettyä ja jalostettua henkeä jotakin korkeata päämäärää varten maan tuolla puolen! Kuka sanoo? En minä! — Rukoilkaamme!"
Senaattorin ollessa näissä toimissa Rooma eri osissaan esitti vähemmän pyhiä ja rauhallisia näkymöitä.
Orsinein linnassa valoja välähteli edestakasin. Angelo Villani nähtiin pistäytyvän takaportista. Hetken perästä kuu oli korkealla; kohden Colosseumin raunioita nähtiin miehiä, joitten puku ilmaisi heidän olevan alinta kansankerrosta, hiipivän kujilta ja tanhuvilta kaksitellen; Montrealen poika taas pujahti raunioista. Vielä myöhempään — kuu tekee laskuaan — harmaa valo kajastaa idässä — Lateranin P. Johanneksen kirkon kohdalla Rooman portit ovat seljällään! Villani juttelee varjesoturien kanssa! Kuu on laskenut — murheellinen ja viluinen harso himmentää kukkulat — Villani on Capitolin palatsin edustalla — ainoa aseellinen! Missä Rooman legioonat ovat vartioimasta Rooman vapauttaja vapauttajaa?
Viimeinen Luku.
Ajon loppu.
Oli lokakuun kahdeksannen päivän aamu 1354. Rienzi, joka aina nousi varhain, liikahteli levottomana vuoteessaan. "On vielä aikaista", hän sanoi Ninalle, jonka käsivarsi oli hellästi hänen kaulansa ympärillä: "ei kenkään väestäni kuulu olevan hereillä. Mutta minunhan päiväni alkaa ennen kuin heidän."
"Lepää vielä, Colani; olet unen tarpeessa.". "En; tunnen kuumetta, ja kylkeni vanha pistos vaivaa minua. Minulla on kirjeitä kirjoitettavana."
"Päästä minä kirjuriksesi, armaani", sanoi Nina.
Rienzi noustessaan hellästi hymyili; hän läksi makuuhuoneen viereiseen kammioonsa kylpeytymään, niinkuin hänen tapansa oli. Sitten pukeuduttuaan hän palasi Ninan luokse, joka väljässä vaatteuksessaan jo istui kirjoituspöydän ääressä, rakkauden virkaansa valmiina.
"Kuinka hiljaista kaikki on", sanoi Rienzi. "Mikä puuhaisen päivän vilpas ja vieno etusävel on näissä varhaisissa hetkissä."