Kumartuen vaimonsa puoleen hän sitten saneli useita kirjeitä, silloin tällöin keskeyttäen toimensa huomautuksilla, jotka välähtivät hänen mieleensä.
"Niin, nytten Annibaldille! Nuoren Adrianinkin muuten pitäisi tänään tulla luoksemme; kuinka riemuitsen Irenen tähden!"
"Armas sisko — niin! hän rakastaa — jos kukaan, Cola, niin voi rakastaa — kuin me."
"Niin, mutta työhösi, ihana kirjurini. Haa! Mitä melua tuo? Kuulen aseellisten askeleita — portaat jytisevät — joku huutaa nimeäni."
Rienzi sieppasi miekkansa! Ovi paiskattiin töykeästi seljälleen ja täydelliseen sota-asuun puettu henkilö ilmaantui kammioon.
"Mitä! mitä tämä tietää?" sanoi Rienzi seisoen Ninan edessä miekka tupesta paljastettuna.
Sisääntunkenut nosti silmikkonsa — hän oli Adrian Colonna.
"Pakene, Rienzi! — riennä, signora! Kiitos Taivaan, vielä voin teidät pelastaa! Palestrinan antauduttua pääsin joukkoineni vapaaksi, mutta haavani tuskat minut viivyttivät viime yön Tivolissa. Kaupunki oli täynnä aseellista miestä — mutta ei sinun miestäsi, senaattori. Kuulin huolestuttavia kulkupuheita. Päätin jatkaa matkaani — saavuin Roomaan, kaupungin portit olivat selki seljällään!"
"Mitä!"
"Vartiostosi tiessään. Vast'ikään joukko Savellin miehiä tuli vastaani. Merkkini, Colonnain merkit, eksyttivät heidät. Kuulin että tänä samana hetkenä moniaat vihollisistasi ovat kaupungin sisällä, loput tulossa — kansa itse ryhtyy vastaasi aseisin. Syrjäkatuja pitkin kuljin, roistoväki jo varustihe. Piti minua vihollisenasi ja kiljui. Tulin tänne — vahtimiehesi ovat kadonneet. Salaovesi on auki. Ei elävää olentoa näytä oleskelevan palatsissasi. Riennä — pakene — pelasta itsesi! Missä Irene on?"