"Capitoliko tyhjänä! — mahdotonta!" huusi Rienzi. Hän läksi etuhuoneesen, jossa hänen yövartijansa tavallisesti oleskelivat — se oli asujaton! Hän olisi mennyt ulommaksi, mutta ovet olivat ulkoa teljetyt. Oli silminnähtävää, että ulospääsy oli ehkäisty kaikkialta, paitsi alhaalla olevaa yksityistä ovea, ja se oli jätetty hänen murhamiehillensä auki! Hän palasi huoneeseensa — Nina oli jo mennyt herättelemään ja valmistelemaan Ireneä, jonka kammio oli rakennuksen toisessa sivussa.
"Pian, senaattori!" sanoi Adrian. "Luulen vielä olevan aikaa. Meidän täytyy kulkea Tiberin poikki. Sijoitin luotettavia asemiehiäni ja pohjolaisia sinne. Vene on valmiina."
"Kuule!" keskeytti Rienzi, jonka aistimet viimeisinä aikoina olivat ylönluonnollisesti terottuneet. "Kuulen etäistä huutoa — tuttua huutoa, 'Viva 'l Popolo!' Niinhän minäkin sanon! Ne varmaan ovat ystäviä."
"Ole pettelemättä itseäsi! Sinulla tuskin on ainoatakaan ystävää
Roomassa."
"Hist!" sanoi Rienzi kuiskaten; "paitsi Ninaa — paitsi Ireneä. En voi seurata sinua."
"Oletko mieletön?"
"En, mutta peloton. Muuten jos lähtisinkin kanssanne, minä vaan saattaisin olla teille kaikille turmioksi. Jos minä tavattaisiin seurassasi, sinä ynnä yhdessä ruhjottaisiin. Minutta olet turvassa. Eipä senaattorin puolisokaan eikä sisar ole kostonpyyntöä elvyttänyt. Pelasta he; jalo Colonna! Cola di Rienzi uskaltaa Jumalaansa yksin!"
Sillä välin Nina oli palannut; Irene hänen seurassaan. Etäältä kuului onnettoman väkijoukon töminä, yhtämittaisena — verkkaisena — yltyvänä.
"Nyt, Cola", sanoi Nina rohkeana ja iloisen näköisenä, tarttuen miehensä kainaloon, Adrianin jo löydettyä turvattinsa Irenessä.
"Niin, nyt, Nina!" sanoi Rienzi; "vihdoinkin eroamme! Jos tämä on viimeinen hetkeni — minä viimeisenä hetkenäni rukoilen Jumalaa siunaamaan ja suojaamaan sinua; sinä todella olet ollut minun ylönpalttinen lohdutukseni — huolehtiva kuin vanhin, hellä kuin lapsi, kotilieteni hymy, mun —"