Rienzi oli melkein suunniltaan. Mielenliikutukset, syvät, ristiriitaiset, puhumattoman suloiset ja hupsut, tukahuttivat hänen sanansa.
"Mitä!" huusi Nina, takertuen hänen rintaansa ja jakaen hiuksensa silmiltään tavotellessaan hänen poiskäännettyjä kasvojaan. "Erota! — emme koskaan! Tämä on minun paikkani — koko Rooma ei ole repivä minua siitä!"
Adrian epätoivoisena tarttui hänen käteensä ja koetti vedältää häntä pois.
"Olkaa koskematta minuun, herra!" sanoi Nina ojentaen kätensä suuttuneen majesteetin tavoin, ja silmät säkenöiden kuin leijonaemon, jolta metsämies mielii poikasen riistää. "Minä olen Cola di Rienzin, Rooman suuren senaattorin puoliso, ja hänen rinnallaan olen elävä ja kuoleva!"
"Viekää hän täältä, joutuen! — joutuen! Kuulen väkijoukon olevan lähellä."
Irene ryöstäytyi Adrianin käsistä ja lankesi Rienzin jalkoihin — hän syleili hänen polviansa.
"Tule, veljeni, tule! Miksi hukkaamme kallista aikaa? Rooma kieltää sinua menettämästä henkeä, johonka sen oma itse on sulautunut."
"Oikein, Irene; Rooma on sulautunut minuun, ja me nousemme tai lankeemme yhtenä! — ei sen enempää!"
"Sinä viet meidät kaikki perikatoon!" sanoi Adrian jalomielisen ja kärsimättömän kiihkeänä. "Muutaman silmänräpäyksen kuluttua olemme hukassa. Uhmoova mies! Et monista vaaroistasi säilynyt riehuvan roistoväen teuraaksi."
"Sen uskonkin", sanoi senaattori, ja hänen mittava vartalonsa näytti laajenevan hänen oman henkensä suuruutta. "Vielä olen triumfoiva. Koskaan eivät viholliseni — koskaan ei jälkimaailma saa sanoa että toisen kerran Rienzi luopui Roomasta! Kuulkaa! 'Viva 'l popolo!' Vielä huudetaan 'eläköön kansa!' Tuo huuto ei säikytä ketään paitsi tyrannia! Minä triumfoin ja jään eloon!"