"Varokaa ettei senaattori pääse valepuvussa karkuun!" huusi ääni hänen takaansa — se oli Villanin. Peittävä taakka temmattiin hänen päänsä päältä — Rienzi seisoi paljastettuna: "Minä olen senaattori!" hän sanoi lujalla äänellä. "Kuka uskaltaa kansan edustajaan koskea?"
Tuokiossa väkijoukko piiritti hänet. Ei taluttaen, vaan lennättäen raastettiin senaattori Leijonapaikalle. Liekkien roihutessa harmaa kuvapatsas heijasti kalmankeltaisen valon ja hehkui — (tuo hirvittävä ja juhlallinen muistomerkki!) — kuin itse valkea!
Sinne tultuaan, väkijoukko peräytyi, uhrinsa suuruutta kauhistuen. Ääneti hän seisoi, kääntäen kasvonsa ylt'ympäri; eikä voinut hänen vaatteuksensa karkeus, ei hetken hirmu, ei ilmitulon ylpeä murhe lannistaa hänen olemuksensa majesteettia, eikä palauttaa rohkeutta noihin tuhansiin, jotka hämmästyneinä tunkeilivat hänen ympärillään. Vanha Capitoli liekkien verhossa valaisi hirvittävän komeana tuota ääretöntä kansanjoukkoa. Kauas pitkin katuja ulottui tulinen loimotus sekä taajaa väentungosta, kunnes se päättyi Colonnain — Orsinein — Savellein välkkyviin lippuihin! Rooman tosi tyrannit marssivat kaupunkiin! Heidän torviensa toitotusten kajahtaessa läpi polttavan ilman, roistoväki näytti saavuttavan rohkeutensa. Rienzi alkoi puhua; hänen ensi sanansa oli hänen oman kuolemansa merkki.
"Kuole, tyranni!" kiljasi Cecco del Vecchio, työntäen väkipuukon senaattorin rintaan.
"Kuole, Montrealen surmalainen!" jupisi Villani: "näin tehtäväni on tehty!" ja hänen oli toinen isku. Sitten vetäytyessään pois ja nähdessään käsityöläisen, kaiken eläimellisen intohimon juopuneen raivon vallassa, lakkiaan heiluttaen ja kiljuen potkivan kaatunutta jalopeuraa, — nuori mies katseli häntä katkeran ja masentavan ylönkatseen silmäyksin ja sanoi pistäessään aseensa tuppeen ja verkalleen kääntyessään, jättääkseen väkijoukon:
"Hullu, viheliäinen hullu! sinulla ja noilla ainakaan ei ollut omaisen verta kostettavana!"
Hänen sanojaan ei kuultu — hänen lähtöään ei huomattu; sillä kun Rienzi sanatta, valituksetta vaipui maahan, — kun väkijoukon ärjyvät aallot vyöryivät hänen päällitsensä, — ääni, kimakka, terävä ja hurja, kuului yli kaiken jylinän. Palatsin akkunassa (morsiuskammionsa akkunassa) Nina seisoi! — alhaalla ja ylt'ympäri raivoavien liekkien lomitse kasvot ja ojennetut kädet näkyvissä! Ennenkuin vielä tuon läpitunkevan kiljauksen väreet olivat hälvenneet ilmoille, maahan mahtavasti romahtaen sortui koko tuo Capitolin sivusta, — mustaksi, kyteväksi raunioksi.
* * * * *
Samana hetkenä yksinäinen pursi kiiti vinhasti pitkin Tiberiä. Rooma oli melkeän matkan päässä, mutta palon kellertävä hehku loi häämötyksensä virran rauhalliseen ja kuvastavaan kalvoon: sanomattoman ihana oli maisema! vieno, kaikkea maalarin ja runoniekan taidetta ylempi, auringonvalo väreillen yli syksyisten kasvikkoin ja vyyhdyttäen kultaisen Virran aallot lempeään rauhaan!
Adrianin katse oli kiintynyt Capitolin torneihin, jotka liekehtien kohosivat ilmoille ympäröivien rakennusten huippujen joukosta; — tajuttomana ja hänen suojelevaan rintaansa turvaantuneena, Irene onneksi oli hetken hirmuista tietämättömänä.