"Älkää kuulko häntä! älkää kuulko häntä! hänen kavala kielensä saattaa lumota meidät!" huusi joku häntä äänekkäämmin, ja Rienzi tunsi Cecco del Vecchion.
"Älkää kuulko häntä! alas tyranni!" huusi kimakampi ja nuorekkaampi ääni, ja käsityöläisen rinnan seisoi Angelo Villani.
"Älkää kuulko häntä! kuolema surmalaiselle!" huusi ääni hänen sivullaan, ja viereisen vankilan ristikko-akkunasta tuijotti häneen kuin tiikerin silmin Montrealen veljen kostava katse. Silloin maasta taivaasen nousi huuto — "Alas tyranni — alas kansan verottaja!"
Vaaru kiviä rämähti senaattorin sotasopaan — vielä hän pysyi liikahtamatta. Ei ainoankaan lihaksen väräys ilmaissut pelkoa. Hänen oman ihmeellisen kaunopuheliaisuutensa vakuutus, jos häntä vain kuultaisiin, elvytti vielä toivoa hänessä; hän seisoi lujana omissa suuttuneissa, mutta järkähtämättömissä aatoksissaan! — mutta juuri tuon kaunopuheliaisuuden tieto oli nyt hänen verisin vihollisensa. Joukon johtajia vapisutti, että jos häntä kuultaisiin; ja "epäilemättä", sanoo hänen samanaikainen elämäkerrankirjoittajansa, "jos hän olisi puhunut vain, hän olisi muuttanut heidän kaikkien mielet, ja työ ollut pilalla".
Ylimysten soturit olivat jo yhtyneet väkitungokseen — kiviä tappavammat aseet enensivät joukon raivoa — keihäät ja nuolet pimensivät ilman; jo kuultiin äänen kiljaisevan, "tietä sainioille!" Loimottaen soihdut punersivat päivänvalossa ja huiskuivat väkijoukon päitten päällä, kuin hornalaiset, roistoväen sekaan irtipäässeet! Ja missäpä paikkaa helvettiä on hornanhenkiä sellaisia kuin mieletön roistoväki voi luoda? Heiniä, halkoja ja olkia koottiin yht'äkkiä Capitolin suurten ovien eteen, ja haiku kiiriskeli tuokion kuluttua ilmoille, lyöden hyökkäävät peräytymään.
Rienziä ei enää näkynyt; nuoli oli lävistänyt hänen kätensä — tuon oikean käden, joka piti Rooman lippua pystyssä — tuon oikean käden, joka antoi tasavallalle valtiosäännön. Hän peräytyi myrskystä autioon saliin.
Hän istuutui, — ja kyyneleet, jotka eivät juosseet heikosta ja naisellisesta hetteestä, vaan kyyneleet tunteitten ylevimmästä lähteestä — kyyneleet, jotka soveltuvat sotilaalle, jonka omat joukot ovat hyljänneet — isänmaanystävälle, jonka maanmiehet syöksyvät päin omaa perikatoaan — isälle, jonka lapset niskottelevat hänen rakkauttaan vastaan, — senkaltaiset kyyneleet tulvivat hänen silmistään, ja ne huojensivat, mutta ne muuttivat hänen sydämensä!
"Riittää, riittää!" hän sanoi nousten ja pyyhkäisten halveksuen vedet tiehensä; "olen tarpeeksi uskaltanut, ponnistellut, tuon raukan, epäkelvon sukukunnan hyväksi. Minä vielä sen häjyn ällistytän — luovun ajatuksesta, jonka he niin vähän ansaitsevat! Rooma sortukoon! — Tunnen ainakin olevani maatani jalompi! — se ei kannata niin ylevää uhria!"
Hänen tuota tuntiessaan kuolema kadotti kaiken jalouden näön, mikä sillä oli ollut, ja hän kiittämättömiä vihollisiansa ylönkatsoen ja heidän luonnottoman raivonsa uhmilla päätti tehdä ponnistuksen henkensä pelastukseksi! Hän riisui kimaltavan asunsa; hänen älynsä, kekseliäisyytensä, viekkautensa palasivat. Hänen tarmokas mielensä ajatteli salapukua — pakoonpääsyä: — hän jätti salin — kulki palvelijain huoneitten läpi - löysi niistä eräästä karkean työpuvun — pukeutui siihen — heitti päänsä päälle muutamia palatsin verhoimia, ikäänkuin pyrkien tiehensä ne anastettuaan, sekä virkkoi entisin "fantastico riso" — "Kun kaikki muut ystävät luopuvat minusta, saattanen itsekin hyljätä itseni!" Sen jälkeen hän odotti tilaisuuttaan.
Sillävälin liekit roihusivat yltyen yltymistään; ulko-ovi oli jo tuhkana; huoneesta, jonka hän oli jättänyt, savu tuprusi pilvinä — puu räiski — lyijy suli — ryskyen sortuivat monet portit — hirvittävä pääsy oli koko väkijoukolle auki — Caesarien Capitoli jo horjui päin kukistustaan! — Nyt oli aika! — hän kulki lieskaisesta ovesta — poikki kytevän kynnyksen; — hän kulki ulkoportista vahingoittumatta — hän oli keskellä väkitungosta. "Viljalti saalista tarjona", hän sanoi roomalaisella murteella lähinnä seisoville, kasvot taakkansa kätkössä — "Suso, suso a gliu traditore!" Roistoväki ryntäsi hänen jälkeensä — hän riensi eteenpäin — hän saapui viimeiselle portaalle, joka vei aukealle kadulle — hän oli viimeisellä ovella — vapaus ja elämä olivat hänelle avoinna. Muuan soturi (hänen omansa) tarttui häneen. "Seis — mihin sinä menet?"