"Haa! Cola!" hän kiljasi, "missä hän on! Hän on poissa!"
"Malttakaa mielenne, signora, hän vaan palasi noutamaan muutamia salaisia papereita, jotka unehtuivat. Hän on heti seuraava meitä."
"Odottakaamme sitten."
"Signora", sanoi Adrian kiristellen hampaitansa, "ettekö kuule väkijoukkoa? — pois, pois!" ja hän läksi pakenemaan nopeammin askelin. Nina ponnisteli hänen kourissaan — rakkaus antoi hänelle epätoivon voiman. Hurjasti nauraen hän ryöstäytyi hänestä. Hän riensi takasin — ovi oli suljettu — mutta teljetön — hänen vapiseva kätensä viivähti hetkisen rivassa. Hän avasi oven, työnsi raskaan salvan eteen, jotta Adrianin oli mahdoton saavuttaa häntä. Hän oli portailla — hän oli huoneessa. Rienzi oli poissa! Hän samosi, hänen nimeänsä huudellen, läpi valtahuoneuston — kaikki oli autiota.
Kaikki ovet, joista päästiin alasvieviin käytäviin olivat ulkoa teljetyt. Hengästyneenä, läähöttäen, hän palasi kammioon. Hän riensi akkunaan — älysi keinon, jolla Rienzi oli päässyt alas — hänen uljas sydämensä ilmaisi hänelle Rienzin uljaat aikeet: — hän näki että he olivat erotetut. — "Mutta sama katto suojaa meitä", hän huudahti riemuiten, "ja sama on kohtalomme oleva!" Tuo ajatus mielessään hän vaipui ääneti, kärsivällisenä, permannolle.
Tehden jalon päätöksen olla hylkäämättä noita uskollisia lemmenliittolaisia ilman uutta yritystä, Adrian oli seurannut Ninaa, mutta liian myöhään — ovi oli suljettu hänen ponnistustensa varalle. Väkijoukko marssi edelleen — hän kuuli sen huudon äkkiä muuttuvan — se ei enää ollut "Eläköön Kansa!" vaan "Surma pettäjälle!" Hänen seuralaisensa oli jo poistunut, ja huolien nyt vaan Irenen vaarasta, Colonna katkerin murhein kääntyi pois, kulki alas porraskäytävää ja kiiruhti virran rantaan, missä venhe ja hänen joukkonsa odottivat häntä.
Parveke, jolle Rienzi oli laskeutunut, oli sama, josta hänen tapansa oli puhua kansalle — se liittyi avaraan saliin, jota käytettiin valtiollisissa juhlatiloissa — ja sen kummallakin puolen kohosi ulkoneva torni, jonka ristikkoakkunat antoivat parvekkeen puoleen. Toista näistä torneista käytettiin asevarastona, toisessa oli Brettonen, Montrealen veljen, vankisuoja. Viimeksimainitun tornin takana oli Capitolin yhteinen tyrmä. Silloin vankila ja palatsi olivat hirvittävän lähellä toisiansa!
Juhlasalin akkunat olivat vielä auki — ja Rienzi astui sinne parvekkeelta — edellisen päivän pitojen merkkiä oli siellä nähtävänä — vielä kosteat viinitäplät punasivat lattiata, ja kulta- ja hopeamaljoja väikkyi akkunakomeroissa. Hän läksi asehuoneesen oikopäätä ja valitsi monista sota-asuista sen, joka oli ollut hänen yllään, kun hän lähes kahdeksan vuotta sitten karkotti ylimykset Rooman porteilta. Hän pukeutui rautaan, jättäen vaan päänsä paljaaksi; ja sitten ottaen seinältä oikeaan käteensä Rooman suuren gonfalonin, hän palasi heti saliin. Ei ketään ihmistä hän tavannut. Tuossa laajassa rakennuksessa, paitsi vangituita ja uskollista Ninaa, jonka läsnäolosta hän ei tiennyt — senaattori oli yksin.
Eteenpäin kulki väkijoukko, ei enää määrätyssä järjestyksessä; kuin virta virran perästä — kaduilta, kujilta, palatsista ja hökkelistä — riehuva meri sai uutta lisää. Eteenpäin se kulki — intohimot paljoudesta yltyneinä — vaimot ja miehet, lapset ja raihnainen ikä — heränneen, irtipäässeen, vastustamattoman fyysillisen voiman ja eläimellisen kiukun kauheassa rintamassa. — "Surma pettäjälle — kuolema tyrannille — kuolema sille, joka kansaa verotti!" "Mora l' traditore che ha fatta la gabella! — Mora!" Se oli kansan huuto — se senaattorin rikos! He ryntäsivät Capitolin matalan aituuksen yli — he täyttivät yht'äkkisellä syöksyllä tuon tilavan, hetkistä ennen niin tyhjän — nyt verta janoovia ihmisolentoja kihisevän aukean. Samassa syntyi kuolemanhiljaisuus, ylhäällä parvekkeella Rienzi seisoi — hänen päänsä oli paljastettu, ja aamuaurinko paistoi tuohon uljaasen otsaan ja kiharoihin, jotka ennen aikojaan olivat harmaantuneet tuon mielettömän joukon palveluksessa. Kalpeana ja pystyisenä hän seisoi — ei pelkoa, ei kiukkua, ei uhkaa nähty hänen kasvoillaan — mutta syvää murhetta ja ylevää mielenlujuutta! Hetkeinen häpeä — hetkeinen kunnioitus valtasi väkijoukon. Hän viittasi gonfaloniin, johon tasavallan merkkisanat ja Rooman vaakuna olivat kirjaillut, ja näin hän alkoi:
"Minäkin olen roomalainen ja kansalainen! kuulkaa minua!"