"Et", vastasi Cola hellästi päättäväisenä, "sinä olet raatanut kaiken päivää ja olet varmaan väsynyt: minun työni, ruumiillinen ainakin, on ollut peräti helppo. Sinä olet hento sen lisäksi ja näytät jo uupuneelta; lepo on virkistävä sinua. En kauvaa viivy."
Poika myöntyi, vaikka hän mieluummin halusi seurata veljeänsä, mutta hän oli hiljainen ja taipuvainen luonteeltaan ja hän harvoin oli vastahakoinen rakastamiensa pienimmillekin käskyille. Hän istui pienelle töyräälle virran puolelle ja hänen veljensä vakava astunta ja pystyinen vartalo peittyivät pian hänen katseiltaan tiheään, surumieliseen vehmastoon.
Aluksi hän istui hiljaisena, ihaellen raitista ilmaa ja ajatellen muinaisen Rooman tapauksia, joita hänen veljensä oli heidän kävellessään kertonut. Vihdoin hän muisti että hänen pikku sisarensa Irene oli pyytänyt häntä tuomaan vähän kukkasia; koottuansa niitä, joita hänen vieressään löytyi (ja monellaisia kukkia rehotti villinä tuossa yksinäisessä paikassa), hän jälleen istuutui ja alkoi sommitella niitä kiehkuraksi, joihin etelän asujamissa vielä on säilynyt heidän muinoinen rakkautensa ja osaksi niitten klassillinen valmistamistaitokin.
Pojan ollessa tuossa toimessa alkoi etäältä kuulua hevosten kavioin kapsetta ja kovia huutoja. Ne lähenivät lähenemistään.
"Jonkun ylimyksen seurue, paluumatkalla ehkä jostakin juhlasta", arveli poika. "Kaunis nähtävä varmaan — heidän valkeat töyhtönsä ja heleänpunaiset viittansa! Halukkaasti katselen tuollaisia nähtäviä, mutta menenpä sentään heidän tieltänsä."
Ja yhä punoen seppelettään, mutta silmät suunnattuina odotettua seuruetta kohti, nuori roomalainen siirtyi vielä lähemmäksi virtaa.
Pian joukko tuli näkyviin — uljas ryhmä tosiaankin; edessä hevosmiehiä, ratsastaen kaksi vierekkäin, missä polku myönsi, oriit uhkeasti verhottuina, höyhentöyhdöt iloisesti huiskuen, haarniskat kimallellen läpi pimenevän hämärän varjoin. Laaja, sekalainen joukko miehiä, jokainen aseissa, seurasi ratsureita, toiset varustettuina keihäillä ja panssareilla, toiset vähemmän sotaisilla tahi huonommanlaatuisilla aseilla; yli töyhtöjen ja keihäitten liehui Orsinin veripunainen lippu, johon oli kullalla kirjoitettu tunnuslause ja merkkikuvat (Guelfien kopeileva vaakuna, P. Pietarin avaimet). Äkillinen pelko valtasi pojan mielen, sillä siihen aikaan ja siinä kaupungissa plebeijit pelkäsivät aseellisten seuralaistensa kanssa liikkeellä olevaa ylimystä enemmän kuin metsän petoa, mutta pako oli jo myöhäinen — joukko oli hänen vieressään.
"Hei, poika!" huusi ratsumiesten johtaja, Martino di Porto, Orsinien mahtavan perheen jäsen, "oletko nähnyt veneen purjehtivan tästä virtaa alas? Mutta et saattanut olla sitä näkemättä — onko siitä pitkä aika?"
"Puolen tuntia sitten näin ison veneen", vastasi poika pelästyneenä ratsumiehen karkeasta äänestä ja kopeasta ryhdistä.
"Purjehtivan suoraan eteenpäin, viheriä lippu keulassa?"