"Nyt", hän ajatteli, katsellessaan ympärillään kaikkialla näkyviä katottomia pylväitä ja sortuneita seiniä, joihin tähtein valo paistoi kelmeinä ja kuulakkaana, joiden takalolla Frangipanin taistelukuntoiset linnoitukset uhkaavina kohosivat, puoleksi peittäytyen tummiin lehviin, jotka versoivat muinaisuuden pyhäköitten ja palatsien keskellä — luonto pilkaten taiteen haperuutta, "nyt", hän ajatteli, "kirjamiehet joutuisivat ihmeellisiin ja haaveileviin menneisyyden näkyihin. Mutta minulle nuot korkean kunnianhimon ja kuninkaallisen loiston muistomerkit vaan luovat tulevaisuuden kuvia. Rooma elpynee vielä, seitsenkukkulaisine kruunuineen, tuo voimakkaimman käden ja rohkeimman soturin ryöstösaalis, mutta ei omien kunnottomien lastensa, vaan vieraan rodun uudistaman veren kautta. Wilhelm Äpärä saattoi tuskin saada reippaista Englannin pojista niin helppoa voittoa, kuin Walter Jalosukuinen saanee noista Rooman kuohilaista. Ja kumpi vallotus olisi kunniakkaampi — raakalaissaari vaiko maailman pääkaupunki? Pieni askel on kenraalista podestaksi — pienempi askel podestasta kuninkaaksi!"
Näin pohtien hurjaa, mutta ei aivan pilvenperäistä kunnianhimoaan, Montreal kuuli nopsaa, kevyttä astuntaa ruohostosta ja katsahtaessaan ylös, hän huomasi pitkän naishenkilön laskeutuvan alas pitkin monien luostarien peittämää kukkulan rinnettä kohden Aventinin juurta. Hän varasi askeleitaan pitkällä sauvalla ja liikkui niin kimmoisasti ja pystyisenä, että kun hänen kasvonsa tähtien valossa tulivat näkyviin, oli hämmästyttävää huomata niitten olevan vuosien kuluttamat — ankara, jyrkkä muoto, kuihtunut, syvään uurrettu, mutta jonkinlainen säännöllisyys ulkopiirteissä.
"Armias Neitsyt!" huusi Montreal säikähtäen, kun nuot kasvot kiiluivat häneen, "onko mahdollista? Se on hän! — se on —"
Hän syöksähti eteenpäin ja seisahtui aivan vanhuksen eteen, joka näytti yhtä hämmästyneeltä, vaikka pelästyneemmältä nähdessään Montrealin.
"Olen vuosia etsinyt sinua", virkkoi ritari katkaisten ensiksi äänettömyyden, "vuosia, pitkiä vuosia — omatuntosi sanokoon sinulle miksi."
"Minunko, mies verinen!" huusi vaimo, vavisten raivosta tahi pelosta, "uskallatko sinä puhua omasta tunnosta? Sinä raiskaaja, ryöväri — elinkeinoltasi murhamies! Sinä ritariutesi ja syntysi häpeä! Sinä, jolla on puhtauden ja rauhan risti rinnassasi! Sinäkö puhut omastatunnosta, tekopyhä! — sinäkö?"
"Vaimo — vaimo!" sanoi Montreal rukoillen ja melkein pelästyen tuon heikon vanhuksen tulista kiukkua, "olen ollut pattoinen sinua ja omiasi vastaan. Mutta muista monet puoleni! varhainen rakkauteni kovaonniset esteet — varomaton valani — vastustamaton kiusaus! Kenties", hän lisäsi ylpeämpänä, "kenties minulla vielä on voimaa sovittaa erehdykseni ja haarniska ylläni P. Pietarin seuraajalta, jolla on valta sekä päästää että sitoa, saada — —"
"Luopio ja kadotettu!" keskeytti vaimo, "haaveksitko väkivallan voivan ostaa lunastusta tahi että milloinkaan voisit sovittaa menneisyyttäsi? Jalo nimi häväistynä, isän sydän murrettuna, kirous kuolevan huulilla! Niin, tuo kirous, minä kuulen sen nyt, se soi hirvittävänä korvissani, niinkuin silloin, kun vaalin hänen tomuansa, josta henki teki lähtöä. Se on takertunut sinuun — se ahdistaa sinua — se on haarniskasi lävistävä — se on musertava sinut valtasi kukkulalla! Nero hukkaan joutunut — kunniantunto sammunut — katumus tekemättä — elämä väkivaltaa, kuolema häpeää — surmasi rikostesi sikiö! Tähän, tähän vanhuksen kirous sinut tuomitsi! Ja sinä olet tuomittu!"
Nämät sanat pikemmin kiljuttiin kuin lausuttiin, ja puhujan säkenöivät silmät, kohotettu käsi ja laajentunut vartalo — aika — ympäröivien raunioiden yksinäisyys — kaikki vaikuttivat, että tuo kauhistava kirous sai ennustuksen luonteen. Soturi, jonka pelotonta rintaa vastaan sadat keihäät tehottomina olivat taittuneet, lankesi kauhistuneena ja masentuneena maahan. Hän tarttui raivostuneen syyttäjän hameenliepeesen ja huusi tukahutetuin ja ontoin äänin: "Säästä minua, säästä minua!"
"Säästääkö sinua!" sanoi heltymätön vanhus; "säästitkö sinä milloinkaan miestä vihassasi, tahi naista himossasi! Voi, matele maassa, ryömi - ryömi! — villi petohan oletkin, jonka silonen nahka ja kaunis karva ovat soaisseet varomattomat näkemästä kynsiä, jotka viiltävät ja hampaita, jotka raatelevat; — ryömi, niin vanhan ja voimattoman jalka tallaa sinua!"