Ei mikään voinut olla vastakohtaisempaa kuin Rienzin ja Ninan, ja toiselta puolen Adrianin ja Irenen lempi; jälkimäisessä kaikki oli nuoruuden unelmaa, haaveilua, tavatonta; he eivät koskaan puhuneet tulevaisuudesta, he eivät sekottaneet mitään muita toiveita lempeensä. Vallanhimoa, kunniaa, korkeita maailman pyrinnöitä ei ollut olemassa heidän yhdessä ollessaan; heidän lempensä oli niellyt maailman, jättämättä muuta näkyvää auringon alle, kuin itsensä. Mutta Ninan ja hänen rakastajansa intohimo oli monimutkaisempien luonteiden ja kypsyneimpien vuosien intohimo; se oli koottu tuhansista tunteista, joista jokainen oli luonnollisesti erotettu, mutta rakkauden mahtavan kohdistamisen kautta käännetty yhteen polttopisteesen; heidän puheensa oli maailmasta; maailmasta he ottivat ravinnon, joka sitä elätti; heidän puheensa ja ajatuksensa koskivat tulevaisuutta; sen unelmista ja kuvitellusta kunniasta he tekivät itselleen kodin ja alttarin, heidän lemmessään oli enemmän järkinäistä kuin Adrianin ja Irenen; se oli soveliaampi tähän karkeaan maahan; siinä oli myöskin enemmän myöhäisemmän rautakauden kuohahdusta ja vähemmän ensimmäisen kultaisen ajan runollisuutta.
"Täytyykö sinun nyt jättää minut?" sanoi Nina, jonka poski ei enää kääntynyt hänen huulistansa eikä vartalo hänen jäähyväissyleilystään. "Kuu on vielä korkealla; lyhyen hetken olet vaan suonut minulle."
"Yhden hetken! Voi!" sanoi Rienzi, "on lähes puoliyö — ystävämme odottavat minua."
"Lähde sitten, sieluni parempi puoli, lähde; Nina ei hetkeäkään tahdo pidättää sinua noista korkeammista päämääristä, jotka tekevät sinun niin rakkaaksi Ninalle. Milloin — milloin tapaamme toisemme jälleen?"
"Emme", sanoi Rienzi ylpeänä, koko sielunsa hänen otsallaan, "emme näin varkain, emme! emmekä näin kuin minä olen kohdannut sinua tuntemattomana, ylönkatsottuna orjana! Kun ensi kerran näet minut, olen oleva Rooman poikain etupäässä, sen sankarina, sen pelastajana! taikka —" sanoi hän alentaen äänensä —
"Siinä ei ole taikkaa!" sanoi Niina, kietoen käsivartensa hänen ympärilleen ja hänen innostuksensa valtaamana; "olet oman kohtalosi lausunut."
"Yksi suutelo vielä, — jää hyvästi! — kymmenes päivä huomenesta valaisee Rooman vapauttamistyön."
XII Luku.
Walter de Montrealin kummalliset seikkailut.
Samana iltana ja varhaimpien tähtien vielä loistaessa yli kaupungin Walter de Montreal, palatessaan yksin Santa Maria del Priorta-nimisen kirkon yhteydessä olevaan luostariin, (jotka molemmat kuuluivat hospitaaliritareille ja joista jälkimäisessä Montreal asui) seisahtui autioitten raunioiden keskelle, jotka olivat hänen polkunsa varrella. Vaikka hän oli vain hiukan perehtynyt klassillisiin muistoihin ja paikan entisyyteen, nuot kukistuneen mahtavuuden häntä ympäröivät todistajat eivät olleet vaikuttamatta häneen; tuo oli jättiläs-emovainajan mahdottoman suuri luuranko.