"Sinun huulesi", vastasi vaimo halveksuvasti hymyillen, "paremmin soveltuvat riettaita lupauksia lausumaan onnettomille neidoille, kuin uhkausta, joka kuuluu painavalta vaan sen tullessa hyvän suusta. Hyvästi!"
"Seis, heltymätön vaimo, seis! — missä hän lepää? Messuja veisattakoon! papit rukoilkoot! — isän patot älköön langetko tuohon pienokaiseen!"
"Florensissa!" vastasi vaimo hätäisesti. "Mutta kiveä ei ole merkitsemässä kuolleen hautaa. Poikavainajalla ei ollut nimeä!"
Odottamatta muita kysymyksiä vaimo lähti jatkamaan matkaansa; ja tiheä vehmasto ynnä polun mutkallisuus pian riistivät hänen pahaenteisen haahmonsa tuolta autiolta maisemalta.
Montreal, jäätyään yksin vaipui syvään ja raskaasti huoaten maahan; hän peitti kasvonsa käsillään, ja hänen murheensa puhkesi valloilleen. Hänen rintansa kohoili, hänen koko runkonsa tärisi, hän itki ja nyyhki ääneensä kaikin sellaisen miehen pelottavin rajuuksin, jonka intohimot ovat voimalliset ja hurjat, mutta jolle murheen syvyys yksin on outo ja vieras.
Hän oli melkoisen ajan näin suunniltaan ja masentuneena, alkaen vähitellen tyyntyä, sen mukaan kuin kyyneleet huojensivat hänen mielentilaansa, ja hän lopuksi oli pikemmin kolkkojen haaveilujen kuin synkän murheen vallassa. Kuu oli korkealla, ja aika myöhäinen, kun hän nousi. Enää ei paljon mielenliikutuksen merkkiä näkynyt hänen kasvoillaan, sillä Walter de Montreal ei ollut niitä miehiä, joissa suru pääsee viipymään tai jotka murhe painaa tuohon ainaiseksi juurtuneesen synkkämielisyyteen, mikä pimentää ne, joiden tunteet ovat kestävämmät, mutta liikutus vähemmän myrskyinen. Hänen olivat tosiranskalaisen luonteen alkuaineet, vaikka liioiteltuina: hänen totisimpiin ja syvimpiin ominaisuuksiinsa yhtyi huikentelevaisuutta ja epävakaisuutta; hänen terävän älynsä teki usein oikku mitättömäksi, hänen ääretön kunnianhimonsa sai väistyä jonkun turhamaisen kiusauksen tieltä, ja hänen kimmoinen, eloisa ja ylevämielinen luontonsa oli uskollinen vaan sodan kunnianpyynnille, uskaltavan ja myrskyävän elämän runollisuudelle sekä tuon hellän intohimon vaikutelmille, jonka väristystä paitsi ei mikään ritariuden kuva ole täydellinen, ja jossa hän saattoi osottaa tunnetta, hellyyttä ja kuuliasta hartautta, minkä tuskin olisi luullut soveltuvan hänen rajattomaan kevytmielisyyteensä ja säännöttömiin elintapoihinsa.
"No niin", hän sanoi, nousten verkalleen pystyyn, ja käärittyään viitan ympärilleen jatkoi matkaansa, "itseäni ei tuo murhe kossut. Mutta tuska on mennyttä ja pahin on tunnettu. Takasin nyt niihin seikkoihin, jotka eivät koskaan kuole — levottomiin toimiin ja hurjiin yrityksiin. Tuon ämmän kiro vertani vielä hyytää ja tässä yksinäisyydessä on jotakin pelottavaa ja kamalaa. Hei! mikäs valon välke tuo on?"
Valo, jonka Montrealin silmä äkkäsi, oli melkein tähden näköinen, tuskin suurempi, mutta punertavampi ja loimottavampi. Itsessään siinä ei ollut mitään tavatonta; se olisi saattanut näkyä joko luostareista tahi mökkilöistä. Mutta se loisti siltä puolelta Aventiniä jossa ei ollut elävien asunnoita, vaan ainoastaan tyhjiä raunioita ja sortuneita pylväskäytäviä, joiden muinaisten asukasten nimetkin ja muistot olivat kuolleet. Huomatessaan sen, Montrealista alkoi tuntua hiukan oudolta, sen luodessa kirkkaan valonsa kolkkoon maisemaan, sillä hän ei ollut aikansa taika-uskosta vapaa, ja parhaallaan oli juuri aaveitten ja henkien kummittelemisen hetki. Mutta pelko, tämän tahi tulevan maailman, ei pystynyt kauvoja häiritsemään paatuneen rauhanrikkojan mieltä, ja hetkisen epäröittyään hän päätti poiketa tieltään tutkimaan ilmiön syytä. Tietämättään tuo sotaisa barbaari suuntasi kulkunsa poikki mainehikkaan tahi pahamaineisen Isiksen temppelin sijan, jossa kerran oli vietetty noita hurjia yöjuhlia, joista Juvenaali kertoo, ja saapui vihdoin erään tiheän, synkän pensaston luo, jonka keskellä olevasta aukosta tuo salaperäinen valo loisti. Tunkeutuen läpi sakean vesakon, soturi huomasi edessään laajat, harmaat ja katottomat rauniot, joitten sisältä kuului epäselvää, matala-äänistä puhetta. Akkunantapaisesta aukosta, kymmenkunta jalkaa maasta, purkautui valo yli sankkavarjoisen nurmen, virraten viereiseen, ränstyneesen pylväskäytävään. Provencelainen seisoi, siitä tietämättään, itse temppelin muinoin pyhittämässä paikassa: Vapauden pylvässalissa ja kirjastossa (Rooman ensimmäisessä yleisessä kirjastossa). Raunioiden seinä oli lukemattomien köynnösten ja villien pensaskasvien peitossa, eikä Montreal tarvinnut suurta notkeutta kavutakseen näiden avulla aukon kohdalle ja tuuheitten lehvien peittämänä hänen sopi katsella sisään. Hän näki pöydän, jolla paloi vahakynttilöitä, niiden keskellä oli ristiinnaulitun kuva, paljastettu väkipuukko, aukaistu paperikäärö ja vaskinen malja. Satakunta pitkiin viittoihin puettua miestä, mustat naamarit silmillä seisoi liikkumatta ympärillä; ja yksi muita pitempi, ilman salapukua ja naamaritta — jonka kalpea otsa ja synkät piirteet näyttivät tuossa valaistuksessa vielä kalpeammilta ja synkemmiltä tuntui lopettavan tovereilleen pitämäänsä puhetta.
"Niin", hän sanoi, "Lateranin kirkossa minä viimeisen kerran vetoan kansaan. Paavin vikaarin kannattamana, itse paavin virkamiehenä, minä olen näyttävä että uskonto ja vapaus — marttyyrit ja sankarit — ovat liittyneet yhteen. Tämän perästä sanat ovat turhia, toiminnan täytyy alkaa. Tämän ristiinnaulitun kuvan nimessä minä panen uskoni, tämän terän kautta minä pyhitän elämäni Rooman uudestasyntymisen hyväksi! Ja te (silloin ei tarvita naamareita eikä kaapuja! )torventoitotuksen kuullessanne ja yksinäisen ratsastajan nähdessänne, te vannokaa kokoutuvanne Tasavallan lipun juurelle ja vastustavanne sortajan aseita — sydämestänne ja sielustanne, henkeen ja vereen, kuoleman pelotta ja niin totta kuin toivotte lunastusta!"
"Me vannomme — me vannomme!" huusi jokainen ääni ja joukko tunkeutui kohden ristiä ja asetta. Vahakynttilät peittyivät tungokseen, eikä Montreal saattanut nähdä juhlallista toimitusta eikä kuulla valankaavan kuisketta. Mutta hän saattoi arvata ettei sen ajan salaliittojen tavallisia menoja — joiden mukaan jokaisen salaliittolaisen oli vuodattaminen muutamia pisaroita omaa vertansa, merkiksi siitä, että itse elämäkin oli yritykselle pyhitetty — tässäkään jätetty noudattamatta, sillä joukon jälleen hajaantuessa sama henkilö, joka äskenkin oli puhunut kokoontuneille, nosti ylös maljan molemmin käsin — jolloin hänen vasemmasta, paljastetusta käsivarrestaan veri verkkaan tipahteli maahan — ja lausui juhlallisin äänin, silmät ylöspäin nostettuina: