"Temppelisi raunioitten keskellä, oi Vapaus! me roomalaiset pyhitämme sinulle tämän juomauhrin! Me, joita mitkään väärät ja valheelliset jumalat eivät tue eivätkä innostuta, vaan sotajoukkojen Herra ja Hän, joka alas maahan astuttuaan, ei kääntynyt keisarien eikä ruhtinasten, vaan halpojen kalastajien ja maamiesten puoleen — valiten alennetuista ja köyhistä ilmestyksen lähettiläitä."
Sitten kääntyen äkkiä seuralaisiinsa ja kasvojen ilme kummallisesti vaihdellen, juhlallisesta hartaudesta sotaiseen ja hehkuvaan innostukseen kirkastuen, hän huusi korkealla äänellä: "Kuolkoon tyrannius! Eläköön tasavalta!" Tämän käänteen vaikutus oli pelottava. Jokainen kuin tahdottomasti ja vastustamattomasta pakosta tarttui miekkaan, kertoen nuot sanat; muutamat tempasivat ne tupestaan, ikäänkuin valmiina heti ryhtymään toimeen.
"Olen nähnyt tarpeeksi, nyt ne eroavat", sanoi Montreal itsekseen, "ja tahtoisinpa ennen kohdata tuhansien suuruisen sotajoukon, kuin puoltakaan tusinaa tuollaisia tulistuneita innottelijoita — ja minä tässä huomattuna". Hän laskeutui maahan ja hiipi tiehensä, ja keskiyön hiljaisuudessa vielä hänen korviinsa kuului tukahutettu huuto: — "Kuolkoon tyrannius! — Eläköön tasavalta!"
TOINEN KIRJA.
VALLANKUMOUS.
I Luku.
Provencelainen ritari ja hänen esityksensä.
Oli puolenpäivän aika, kun Adrian astui Tapani Colonnan palatsin porteista sisään. Ylimysten palatsit eivät silloin olleet sellaisia, joina ne nyt näemme, Italian taiteen kuolemattomien maalausten ja Kreikan ikuisten veistokuvien säilytyspaikkoja; mutta tähän päivään asti ovat säilyneet nuot jykevät seinät, ristikkoakkunat ja avarat pihat, jotka siihen aikaan olivat raakojen asukkaittensa suojana. Porttien päältä kohosi ilmoille korkea, vankka torni, jonka huipusta oli lavea näköala yli Rooman pirstattujen jäännösten; itse porttia kaunistivat ja tukivat kummaltakin puolen graniitipylväät, joitten doorilainen muoto paljasti tuon pyhäinhäväistyksen, joka oli riistänyt ne jostakin niistä monista temppeleistä, mitkä muinoin ympäröivät pyhää Forumia. Sama hävitys oli hankkinut suuret travertinimöhkäleetkin, jotka muodostivat ulkopihan muurit. Niin yleinen oli siihen aikaan tuo taiteen kallisarvoisinten muistomerkkien raaka hävitys, että kaikki ihmisluokat pitivät muinaisen Rooman pylvässaleja ja temppeleitä vaan kivilouhoksina, joista jokainen sai ottaa sekä linnansa että hökkelinsä rakennusaineet. Tämä kevytmielinen ja hurja hävittäminen oli paljoa suurempi kuin goottein, joiden niskoille myöhempi aika on mielellään koettanut lykätä tuota häpeätä, ja se kenties enemmän kuin raskaammat loukkaukset, kiihotti Petrarcan klassillista harmia ja sai hänet mieltymään Rienzin Rooman toiveisin. Vielä nähdään tämän tahi varhaisempienkin aikojen kirkkoja, mitä muodottominta rakennustapaa, jotka ovat rakennetut samoille paikoille ja samoista marmoripaasista, jotka pyhittivät Veenuksen, Jupiterin, Minervan nimiä (pikemmin kuin saivat niistä pyhitystä). Prinssi Orsinin, Gravinan herttuan palatsi kohoaa vielä nähtävien, Marcelluksen teatterin ihanien kaarien päällä; se oli siihen aikaan Savellien linnotus.
Adrianin kulkiessa pihan poikki järeät vankkurit tukkivat hänen tiensä, täynnä mahdottoman suuria marmoripaasia, joita oli kiskottu Neeron kultaisen talon tyhjentymättömästä kivimurroksesta. Ne olivat aiotut lisätorniksi, vahvistamaan tuota muodotonta ja hirveännäköistä rakennusta, joka soi vanhalle ylimykselle tilaisuuden anastaa itsellensä lainrikkojan arvon.
Petrarcan ystävä ja Rienzin suosikki huokasi syvään kulkiessaan uudella ryöstösaaliilla täytettyjen ajoneuvojen ohitse, kun monisärmäinen alabasteripatsas pääsi vankkureista luiskahtamaan ja rämähtäen kirposi kivitykseen. Portaitten juurella oli tusinan verran noita rosvoja, joita vanha Colonna piti palveluksessaan; ne pelasivat noppapeliä muinaisaikaisen hauta-arkun päällä, jonka selvä ja syvä kirjoitus (niin erilainen myöhempien aikojen hutiloituihin kyhäyksiin verraten) ilmaisi sen olevan Rooman mahtavinten aikojen muistoja, ja joka nyt, tuhasta tyhjänä ja kumossa, oli noitten vieraitten raakalaisten pöytänä, ja jo tänä varhaisena hetkenä täynnä ruoan tähteitä ja viinipulloja. He tuskin liikahtivat, he tuskin katsahtivat ylös, nuoren ylimyksen kulkiessa heidän sivutsensa; heidän karheat kirouksensa ja jollakin pohjolan raakalaismurteella äännetyt murahduksensa viilsivät ilkeästi hänen korviinsa, hänen noustessaan hitain askelin ylös korkeita, siivottomia portaita. Hän tuli avaraan etuhuoneesen, joka oli puolellaan paremman arvoisia patriicien palvelijoita: viisi tai kuusi alemmasta aatelistosta valittua hovipoikaa, jotka ollen koossa kapean ja syvän akkunan vieressä keskustelivat tärkeistä vehkeistään ja lemmenseikkailuistaan; kolme portailla olleen joukkion alapäällikköä, haarniskat yllä sekä miekat ja kypärit vieressä, istui jäykkinä ja äänettöminä huoneen keskellä olevan pöydän ääressä, ja heitä olisi saattanut pitää automaatteina, elleivät he juhlallisen säännöllisesti olisi tavantakaa nostelleet partaisille huulilleen juomamaljojaan, ja sitten mielihyvästä rohkaisten jälleen vaipuneet mietteisiinsä. Jyrkkänä vastakohtana esiintyi heidän pohjolainen kylmäverisyytensä klienttijoukolle, armonanojille ja loisille, jotka levottomina kävelivät edestakasin ja juttelivat äänekkäästi keskenänsä, kaikkine etelän hilpeyden kiihkeine eleineen ja kasvonilmeiden alinomaa vaihdellessa. Yleinen hälinä ja touhu syntyi Adrianin astuessa tuohon sekalaiseen seuraan Rosvopäälliköt nyökkäsivät koneentapaisesti päätänsä, hovipojat kumarsivat ja ihantelivat hänen höyhentöyhtönsä ja nuttunsa komeutta, ja klientit, armonanojat ja loiset tungeskelivat hänen ympärillään, kullakin eri suosionpyyntönsä hänen mahtavalle sukulaiselleen vietävänä. Suuresti oli Adrian tavallisen tottumuksensa tarpeessa päästäkseen heistä erilleen, ja vaivoin pääsi hän vihdoin matalan ja kapean oven vieressä seisovan kookkaan palvelijan luokse, joka omien etujensa tahi oikkujensa mukaan joko päästi pyrkijät sisään tahi ajoi heidät ulos.