"Onko herrasi yksinään?" kysyi Adrian.
"Ei, jalo signor, muuan vieras herra on hänen luonaan — mutta teidät hän tietysti laskee luokseen."
"Hyvä, päästä minut sisälle. Tahdon tiedustella hänen terveyttään."
Palvelija avasi oven — josta moni kateellinen ja utelias silmä kurkisti sisään — ja jätti Adrianin erään hovipojan johtoon, joka, ollen vanhempi ja suurempiarvoinen kuin etuhuoneessa vetelehtijät, oli linnan herran varsinainen uskottu. Kuljettuaan toisen, avaran ja kolkon, mutta tyhjän huoneen poikki, Adrian saapui pieneen kammioon, sukulaisensa eteen.
Kirjoituskapineilla täytetyn pöydän ääressä istui vanha Colonna. Komeilla turkiksilla päärmätty samettiviitta verhosi irtonaisena hänen mittavaa, uljasta vartaloansa. Mukavan, punasen patalakin alta valui muutamia harmaita suortuvia, sekaantuen pitkään, kunnianarvoiseen partaan. Tuon ijäkkään, jo kauan sitten kahdeksankymmentä vuotta täyttäneen ylimyksen muodossa oli vielä jäljellä kauneutta, josta hän varhaisemmassa miehuudenijässään oli ollut kuuluisa. Hänen silmänsä, vaikka ne olivat syvään vaipuneet, olivat vielä terävät ja eloisat ja säkenöivät nuoruuden tulta; hänen suunsa kaareutui ylöspäin miellyttävään, vaikka puoleksi pilkalliseen hymyyn; hänen olentonsa oli kokonaisuudessaan vallitseva ja käskeväinen ja ilmaisi pikemmin jaloa sukua, tarkkaa älyä ja patriicin altista urhoollisuutta, kuin hänen kavaluuttaan, tekopyhyyttään ja tavallista, halveksuvaa sorronhimoaan.
Tapani Colonna, vaikkei hän ollutkaan sankareita, oli kuitenkin paljoa urhoollisempi kuin useimmat roomalaiset, mutta hän tarkoin seurasi tuota italialaista perusaatetta — olla taistelematta vihollisen kanssa, jos oli mahdollista pettää hän. Kaksi vikaa kuitenkin pilasi hänen älynsä edut: hänen mielenlaatunsa ääretön röyhkeys ja rajaton luottamus kokemuksensa valoon. Hän ei kyennyt johtopäätöksiä tekemään. Mitä ei ollut koskaan tapahtunut hänen eläessään, siitä hän oli täydellisesti vakuutettu ettei se milloinkaan voisi tapahtua. Hänessä löytyi, vaikka häntä yleisesti pidettiin taitavana diplomaattina, juonittelijan viekkautta, mutta ei valtiomiehen viisautta. Mutta jos hänen ylpeytensä teki hänet röyhkeäksi menestyksessä, niin se tuki häntä vastoinkäymisissä. Ja osittain maanpaossa vietetyn elämänsä aikaisemmissa vaiheissa hän oli osottanut monia jaloja urhoollisuuden, kestävyyden ja todellisen mielensuuruuden ominaisuuksia, mikä seikka ilmaisi että hänen vikansa pikemmin riippuivat tilaisuudesta, kuin johtuivat luonnosta. Hänen lukuisa ja jalosyntyinen sukunsa oli esimiehestään ylpeä, ja syystäkin, sillä hän ei ollut ainoastaan Colonnasuvun suoraan etenevästä haarasta, vaan myös kenties kaikista mahtavista ylimyksistä ky'ykkäin ja kunnioitetuin.
Saman pöydän ääressä istui Colonnan seurassa eräs ylhäisen näköinen, noin kolmen- tahi neljänneljättä vuotias mies, jonka Adrian heti tunsi Walter de Montrealiksi. Tuon kuuluisan ritarin ulkomuoto tuskin oli hänen nimensä herättämän kauhun mukainen. Hänen kasvonsa olivat somat, melkein äärimmäisyyteen saakka naisellisen hempeät. Hänen pitkät, vaaleat hiuksensa aaltoilivat vapaina valkean, kurtuttoman otsan yläpuolella; ei kenttäelämä, ei Italian aurinko ollut paljoa himmentänyt hänen tervettä hipiäänsä, jossa melkoisesti oli nuoruuden kukkeutta jäljellä. Hänen kasvonpiirteensä olivat kotkanmuotoiset ja säännölliset; hänen pähkinänruskeahkot silmänsä olivat suuret, kirkkaat ja läpitunkevat; ja lyhyt, mustakiheräinen parta ynnä viikset, jotka olivat sotilaan tarkkuudella kierretyt sekä tukkaa hieman tummemmat, loivat tosiaankin hänen sirolle muodollensa sotaisen näön, mutta näön, joka paremmin olisi sopinut hovien ja turnajaisten sankarille, kuin rosvoleirin päällikölle. Provencelaisen muoto, ryhti ja olemus olivat niitä, jotka hurmaavat pikemmin kuin pelottavat — hänessä jonkunlainen sotilaan avosydämisyys liittyi sellaisen miehen vapaaseen ja miellyttävään arvokkaisuuteen, joka on itsetietäväinen jalosta suvustaan ja tottunut vertaisena liikkumaan maan mahtavien piireissä. Hänen vartalonsa sentään oli jyrkkänä vastakohtana hänen kasvojensa luonteelle, jotka tarvitsivat ruumiinvoimaa ja kokoa, jotta niitten erinomainen kauneus olisi vapautunut naisellisuuden syytöksestä, sillä se oli mittava ja ilmaisi silminnähtävää lihasten voimaa lähestymällä vähääkään löntteryyttä, se kallistui todellakin pikemmin laihuuden kuin lihavuuden puoleen, — se oli samalla vanttera ja sorja. Mutta tuon sotilaan, Italian peljätyimmän peitsiniekan päätuntomerkki oli hänen ritarillisen sankariolentonsa ja ryhtinsä sulo, jota tällä kertaa oli enentämässä loistava helmikudonnainen puku ruskeata samettia, jonka päällä riippui hospitaliritarin viitta, mihin ritarikunnan merkki, valkea, kahdeksakärkinen risti oli ommeltu. Ritarin asennosta päättäen oli keskustelu vakavaa laatua; hän oli hieman Colonnaan päin kumarruksissa ja hänen molemmat kätensä — jotka (niinkuin tavallisesti normannein heimossa, mistä Montreal, vaikka hän oli Provencessa syntynyt, kerskasi polveutuvansa) olivat pienet ja somat sekä sen ajan tavan mukaan jalokivien peitossa — pitelivät huikean miekan kultaista kahvaa, jonka tuppeen oli taiteikkaasti kirjaeltu Jerusalemin provencelaisen veljeskunnan merkkiä, hopeaisia liljoja.
"Hyvää huomenta, kaunis sukulaiseni!" sanoi Tapani. "Istuppas, tee hyvin, ja tietäös että tämä ritarillinen vieraani on kuuluisa Montrealin herra."
"Ja kuinka, herrani", virkkoi Montreal hymyillen, tervehtiessään
Adriania, "kuinka jaksaa kainaloinen kanasenne?"
"Erehdytte, jalo ritari", lausui Tapani; "nuori sukulaiseni ei vielä ole naimisissa, ja totta on, niinkuin paavi Bonifacius virkkoi maatessaan tautivuoteellaan ja rippi-isän jutellessa hänelle Abrahamin helmasta, se lysti on sitä suurempi, jota kauempana se on!"