"Colonna! Colonna!" "Orsini! Orsini!" olivat ylpeät vuorottelevat huudot. Martino di Porto, rotevaruumiinen, hurjannäköinen mies, sekä hänen ratsumiehensä, jotka enimmäkseen olivat saksalaisia palkkasotureita, ryhtyivät taisteluun empimättä.
"Varo karhun syleilyä", huusi Orsini, kun maahan sortui vastustaja, ratsuri ohrinensa, hänen keihäänsä lävistämänä.
Kahakka oli lyhyt ja tulinen; hevosmiesten täydelliset haarniskat suojelivat heitä joka taholta haavoittumasta — yhtä vahingoittumatta eivät päässeet Orsinin puolittain varustetut jalkalaiset, heidän painuessaan, toinen toistensa survomina, Colonnaa vastaan. Lähetettyään vaarun kiviä ja nuolia, jotka vaan rakeitten tavoin kilpistyivät ratsumiesten paksuja panssareita vastaan, he sulloutuivat yhteen ja monilukuisuudellaan haittasivat ratsujen liikkeitä, vastustajain peitsien, miekkain ja tapparain säälimättömästi ruhjoen heidän harjaantumattomia rivejään. Ja Martino, joka vähän välitti, paljonko hänen roskaväestään tuli teurastetuksi, huomatessaan että vihollisensa par'aikaa olivat hänen jalkajoukkonsa hurjasta hyökkäyksestä epäjärjestyksessä sekä joutuneet piiriin suljetuksi (sillä taistelupaikka, vaikka avarampi kuin äskeinen tie, oli kapea ja ahdas), antoi muutamille hevosmiehilleen merkin ja oli ratsastamaisillaan eteenpäin kohden venhettä, joka jo oli melkein näkyvistä, kun jonkun matkan päästä kuului torven toitotus, johon hänen vihollisensa vastasi, ja huuto "Colonna avuksemme!" kajahti ilmoille kauas. Hetkisen päästä nähtiin lukuisa hevosjoukko karahuttavan täyttä laukkaa, Colonnan liput uljaasti liehuen rintamassa.
"Kirotut poppamiehet! kuka olisi luullut että he noin viekkaasti saisivat meidät petetyiksi!" mutisi Martino; "tuota ylivoimaa emme voi vastustaa", ja käsi, jonka piti antaman etenemiskäskyn, antoi peräytymismerkin.
Rinnatusten täydellisessä järjestyksessä alkoivat Martinon ratsumiehet paeta; jalkamiesroistot, jotka olivat lähteneet ryöstöretkelle, olivat joutuneet verilöylyyn. He koettivat noudattaa johtajansa esimerkkiä, mutta kuinka voivat he pelastua vihollisiensa korskuvien ratsujen ja terävien keihäitten alta, vihollistensa, joiden veri oli taistelussa kuumentunut ja jotka surkeilivat heidän henkeänsä yhtä paljon kuin poika kimalaispesää, jota hän hävittää. Joukko hävisi kaikkiin suuntiin — joku sentään pääsi kukkuloille, jonne hevosten oli vaikea tunkeutua; jokunen loiskahti virtaan ja ui vastaiselle partaalle — ne vähemmän kylmäveriset tai kokeneet, jotka pakenivat suoraan eteenpäin, helpottivat johtajiensa pakoa tukkimalla vihollisen tien, mutta kaatuivat itse, ruumis ruumiin päälle, teurastettuina tuossa säälimättömässä ja vastustamattomassa takaa-ajossa.
"Ei armoa ryöväreille — jokaisen orsinilaisen tappo on yhden rosvon häviö — lyökää Jumalan, keisarin ja Colonnan nimeen!" nuot huudot olivat kauhistuneitten ja kaatuvien pakolaisten sielukellon-soittoa. Suoraan eteenpäin pakenevien joukossa itse polulla, johon ratsuväki parhaiten pääsi, oli Colan nuori veli, joka viattomasti oli joutunut kahakkaan. Nopeasti hän pakeni kauhusta mielettömänä — poika parka, joka tuskin milloinkaan oli poistunut vanhempainsa tahi veljensä vierestä! — puut kiitivät hänen ohitsensa — virran äyräät jäivät taakse, — eteenpäin hän riensi ja nopeasti hänen takanaan seurasi kavionkapse — huutoja — kirouksia — vihollisten raakaa naurua, heidän loikatessaan polulla viruvien kuolleitten ja kuolevien ylitse. Hän oli juuri siinä paikassa, johon hänen veljensä oli jättänyt hänet; hän äkkiä vilkasi taaksensa ja huomasi ratsumiehen ojennetun peitsen ja hirmuisen kypäritöyhdön kintereillään; hän epätoivoisena loi silmänsä ylös, ja katso! hänen veljensä murtautuen tiheäin saniaisten joukosta, jotka peittivät vuorta, syöksyi hänen avuksensa.
"Pelasta minut, pelasta minut, veljeni!" hän parkasi, ja parahdus ennätti Colan korviin — korskuva ratsu hengitti lämpimästi häneen — ja silmänräpäys sen jälkeen hurjasti huutaen kimakalla äänellä "armoa", "armoa", hän vaipui maahan ruumiina. Vainolaisen peitsi oli lävistänyt hänet seljästä rintaan, naulaten hänet samaan mättääseen, jolla hän hetki sitten oli istunut, täynnä nuorta elämää ja huoletonta toivoa.
Ratsastaja tempasi peitsensä irti ja jatkoi matkaansa uusia uhreja etsiäkseen; hänen toverinsa seurasivat häntä. Cola oli palannut vuorelta — oli saapuvilla — polvillaan murhatun veljensä vieressä. Pian torvien räikyessä saapui paikalle joukko ylhäisempiä, kuin useimmat siihenastisista, jotka tosiaankin olivat vain Colonnan etujoukkoa. Heidän edessään ratsasti vanhus, jonka pitkä, valkea tukka valui sulkatöyhtöisen lakin alta, sekaantuen hänen kunnian arvoiseen partaansa. "Mitä tämä on?" sanoi päällikkö, pysäyttäen ratsunsa, "nuori Rienzi!"
Nuorukainen katsahti ylös kuultuaan tuon äänen, heittäytyi sitten vanhan ylimyksen ratsun eteen ja hykertäen käsiään huusi tuskin ymmärrettävällä äänellä: "Tuo on minun veljeni, jalo Tapani — poika, vasta lapsi! — parhain, lempein! Katsokaa, kuinka hänen verensä kostuttaa nurmea — takasin, takasin — hevosenne kaviot ovat hurmevirrassa! Oikeutta, herrani, oikeutta! — tehän olette suuri mies."
"Kuka hänet tappoi? Orsini epäilemättä; sinä saat oikeutta."