"En, on ehkä paras että viivyn täällä, kunnes väkijoukko on kokonaan hajaantunut, sillä jos se nykyisessä mielentilassaan saisi nähdä minut, se saattaisi ryhtyä johonkin äkkinäiseen ja ajattelemattomaan tekoon. Mutta", lisäsi Rienzi, "mitä tietämättömään kansaan tulee, olkoon se kuinka rehellinen ja innostunut tahansa, niin on tarkoin muistettava tuo sääntö — älä päästä esiintymistäsi tavaksi. Älkööt milloinkaan minun kaltaiseni miehet, joilla ei ole ulkonaista arvoa, näyttäytykö kansajoukossa, paitsi niissä tilaisuuksissa, jolloin järki itsessään on arvokas."
"Niinpä niinkin, sinulla kun ei ole saattojoukkoja", vastasi Raimond, muistellen omia uhkaliverisiä palvelijoitaan. "Hyvästi sitten, pian tapaamme toisemme."
"Niin, Filipissä. Siunauksesi, kunnianarvoinen isä."
Hetken kuluttua tuosta keskustelusta läksi Rienzi pyhästä rakennuksesta. Hän seisoi hiljaisen ja aution kirkon portailla hetkenä, joka etelän lyhyen hämärän edellä loi taikaisen valonsa seutuun. Hän näki suurenmoisen vesijohdon komeat kaaret, jotka ulottuivat kauas etäisyyteen, ja niitten takana kaukaiset purppuraiset kunnaat. Hänen edessään — oikealla puolella — oli Portti, jonka roomalainen nimi johtui coeliläisestä vuoresta, jonka rinteellä se vieläkin nähdään. Sen takana — korkeilta portailtaan — hän näki pitkin harmajata Campagnaa sirotellut kylät, jotka loistivat auringon viistoisista säteistä, ja kaikkein etäimpänä vuorten varjot alkoivat langeta muinaisen Tusculumin kattoihin ja toiseen albanilaiseen kaupunkiin, joka vielä on olemassa, autiona ja hyljättynä, Pompeijuksen ja Domitsianuksen hävinneitten palatsien sijalla. [Ensimmäisen Alban — Alba Longan — jonka taru kertoo Ascaniuksen perustamaksi, hävitti Tullus Hostilius. Toinen Alba eli nykyinen Albano, syntyi entisen kaupungin edustalla olevalle tasangolle vähää ennen Neeron aikoja.]
Roomalainen seisoi hetken aikaa ajatuksiinsa vaipuneena ja liikahtamatta katsellen maisemaa ja hengittäen vienon ilman suloista tuoksua. Oli parhaillaan imanteinen kevät — kukkien, vehreitten lehvien ja kuiskaelevien tuulosten aika — Italian runoilijain idyllinen toukokuu, mutta vaiti oli laulun ääni Tiberin äyräillä — kaislat eivät synnyttäneet säveleitä enää. Pyhältä vuorelta, jossa Saturnuksen koti oli, olivat ijäksi poistuneet Dryadit ja Nymphit, ja Silvanus, Italian poika. Rienzin syntyperäinen luonto — sen into — sen menneisyyden kunnioitus — sen rakkaus kaikkeen, mikä oli kaunista ja suurta — vieläpä tuo mieltymys loiston suloihin, joka luo elämän karkealle todellisuudelle niin kukkean luonteen, ja jonka valta sittemmin liian ylölliseksi kehitti, ajatuksien ja mielenkuvitusten uhkuvaisuus, joka valui hänen huuliltaan tuona välkkyvänä ja tyhjentymättömänä virtana — kaikki ilmaisi tuota nerokasta ja haaveksivaa kykyä, joka rauhallisempina aikoina olisi saattanut kohottaa hänet kirjallisuuden alalla kieltämättömämpään etevämmyyteen, kuin mihin teot koskaan voivat viedä, ja osaksi sisällinen tieto siitä liikkui tuona hetkenä hänen mielessään.
"Parempi minun olisi ollut", hän ajatteli, "jos en koskaan olisi omasta sydämestäni maailmaan katsahtanut. Minussa oli kaikki, mitä tarvitaan nykyhetken tyytyväisyyteen, sillä minun oli tuo, joka saattoi saada minun nykyhetken unhottamaan. Minun oli mahti sadostaa — luoda: muinaisuuden tarut ja unelmat — jumalallinen runon kyky, johon sydämen ihana kylläisyys voi purkautua — nuot olivat omani! Petrarca, hän valitsi viisaammin itselleen! Puhua maailmalle, mutta maailman ulkopuolelta, vakuuttaa — kiihottaa — käskeä — sillä siinä on kunnianhimon päämäärä — mutta karttaa sen melua ja puuhaa! Hänen on tuo rauhallinen kammio, jonka hän täyttää kauneuden muodoilla — yksinäisyys, josta hän karkottaa nuo ilkeät hetket, jotka meitä rasittavat ja jossa hän loihtii esiin menneitten aikojen jalot sydämet ja kunniakkaat tapaukset. Mutta minä — millaisiin huoliin minä olen antautunut! millaisiin töihin minä olen sidottu! millaisia keinoja minun on käyttäminen! millaista teeskentelyä minun on harjottaminen! millaisiin juoniin ja kujeisin minun täytyy taivuttaa ylpeyteni! Katalat ovat viholliseni — epävarmat ystäväni! ja todella tässä kamppauksessa soaistuja ja halpamielisiä miehiä vastaan itse henkikin käy typistetyksi ja kääpiömäiseksi. Hiljalleen ja pimeässä täytyy keinojen madella läpi luolien ja saastaisten usvien, saavuttaakseen lopuksi valon, päämääränsä."
Noissa mietteissä oli totuus, jonka katkeruutta ja surua tuo roomalainen ei vielä ollut täysin kokenut. Olkoon pyrintöjemme esine kuinka ylevä tahansa, jokainen kehno polku, jolle poikkeamme, sitä saavuttaaksemme, rumentaa kunniantuntomme henkistä näkyä, ja keinot vähitellen alentavat omien tarkotustensa päämäärän. Tämä on todellinen kova-onni sen miehen, joka on aikaansa jalompi — että keinot, joita hänen on käyttäminen, tahraavat hänet, hän puoleksi parantaa aikansa, mutta puoleksi aika myöskin turmelee parantajan. Hänen oma juonittelunsa on hänen turvallisuutensa esteenä, — kansa, jonka hän itse totuttaa luonnottomaan kiihotukseen, on alinomaa sen tarpeessa, ja kun johtaja lakkaa sen mielenkuvitusta ärsyttämästä, hän joutuu sen uhriksi. Parannus, jonka hän saa niillä keinoilla aikaan, on ontelo ja hetkellinen — se on poispyyhkäisty hänen mukanansa, se oli vaan kuje-näytelmä — poppamiehen turhaan käytetty nero: esirippu lankee — taika on ohitse — malja ja pallot potkaistaan syrjään. Parempi yksi hidas askel valistukseen — jota, kun sen on koko kansan järki ottanut, ei voida peräyttää, — kuin nuot äkilliset salamat yleisen yön synkkyyteen, jotka pimeys, vastakohdasta kaksinkerroin pimeämpi, ainiaaksi nielaisee!
Kun Rienzi verkalleen ja mietteissään oli lähtemäisillään kirkon edustalta, hän tunsi olkapäähänsä kevyesti kosketettavan.
"Hyvää iltaa, herra oppinut", sanoi iloinen ääni.
"Itsellenne peruutan saman kohteliaisuuden", vastasi Rienzi, katsellen henkilöä, joka näin äkkiarvaamatta puhutteli häntä ja jonka valkoisesta rististä ja sotaisesta ryhdistä lukija tuntee P. Johanneksen ritariksi.