"Ette tunne minua, nähtävästi", sanoi Montreal, "mutta ei väliä, me helposti tulemme tuttaviksi, mitä minuun tulee, niin minulla on jo ollut onni tutustua teihin."
"On mahdollista, että olemme tavanneet toisemme jossakin noitten ylimysten kodissa, joitten luokkaan näytte kuuluvan."
"Kuuluvanko! en, en vaseti!" vastasi Montreal ylpeästi. "Pitäkööt teidän ylimyksenne itseänsä kuinka jalosukuisina ja mahtavina tahansa, niinkauvan kuin vuoret tarjoavat pienenkin kolkan vapaata jalansijaa, minä en vaihtaisi heidän kanssansa sitä paikkaa, mikä minulla on maailman monien arvoasteitten joukossa. Urhoollinen tuntee vain yhden lajin plebeijiä, ja se on pelkurit. Mutta teidän, viisas Rienzi", jatkoi ritari iloisemmin äänin, "minä olen nähnyt melskeisemmissäkin tiloissa kuin Rooman ylimysten saleissa."
Rienzi katseli kiinteästi Montrealia, joka avoimin otsin kesti hänen katseensa.
"Kyllä", jatkoi ritari — "mutta kävelkäämme eteenpäin, sallikaa minun muutamia hetkiä olla seurassanne. Kyllä! Minä olen kuunnellut teitä — toissa iltana, jolloin puhuitte rahvaalle, tänään, kun rusikoitsitte ylimyksiä, ja sydänyölläkin, hiljattain, kun (korvanne, uljas herra! — alemmaksi, se on salaisuus!) — sydänyölläkin, kun vannotitte uhittelevat salaliittolaiset veljeyden valaan Aventinin raunioilla."
Lopetettuansa ritari vetäytyi syrjään tarkastamaan, minkä vaikutuksen nuot hänen sanansa tekisivät Rienzin kasvoihin.
Hieno vavistus kävi läpi kapinoitsijan ruumiin — sillä siksi Rienziä kutsuisivat muut kuin Montreal, ellei salaliitto onnistuisi; hän kääntyi äkkiä päin ritaria ja tarttui tietämättään miekan kahvaan, mutta hellitti sen heti.
"Haa!" sanoi Rienzi pitkään, "jos tuo on totta, kukistu Rooma!
Vapaissakin on pettureita!"
"Ei ainoatakaan petturia, uljas herra", vastasi Montreal, "minä tunnen salaisuutenne — mutta kukaan ei ole sitä minulle ilmaissut."
"Ja luetteko itsenne sen ystäviin vai vihollisiin?"