"Siinäpä se on", vastasi Montreal rauhallisesti. "Olkoon vaan sanottu että, jos tahtoisin näyttää valtaani vihollisena, minun tarvitsisi sanan sanoa, niin riippuisitte hirsipuussa; koska en ole tehnyt tuota, osottaa se, että olen halukas olemaan ystävänne."
"Erehdyt, muukalainen! Sitä miestä ei ole elävitten joukossa, joka voisi vuodattaa vereni Rooman kaduilla! Hirsipuussa! Et tunne paljoa Rienzin voimaa."
Nuot sanat lausuttiin melkein ylönkatseellisesti ja katkerasti, mutta hetken kuluttua jatkoi Rienzi tyynempänä:
"Viittasi rististä päättäen kuulut uljaimpiin ritarikuntiin, olet muukalainen ja ritari. Mikä ylevä myötätuntoisuus saattaa tehdä sinut Rooman kansan ystäväksi?"
"Cola di Rienzi", vastasi Montreal, "tuo sama myötätuntoisuus, joka yhdistää kaikki, jotka omin ponnistuksinsa ovat kohonneet lauman yläpuolelle. Totta kyllä, minä synnyin jalosukuisena — mutta mitättömänä ja köyhänä: nyt minun viittauksestani liikkuvat kaupungista kaupunkiin vallan aseelliset välikappaleet, minun henkäykseni on tuhansien laki. Nykyistä valtaani en perinyt, sen voitti kylmä järkeni ja vakava käsivarteni. Tiedä että olen Walter de Montreal, eikö tuo nimi puhu henkeä, omasi kaltaista? Eikö kunnianhimo ole yhteinen tunteemme? Minä en järjestele sotajoukkoja pelkän voitonpyynnin tähden, vaikka minua kutsutaan ahneeksi — en telota talonpoikia verenhimosta, vaikka minua julmuriksi sanotaan. Aseet ja rikkaus ovat vaan vallan välikappaleita, valtaa minä himoitsen — etkö sinä, rohkea Rienzi, tavottele samaa? Oletko tyytyvä kynsilaukkaa purevan roskaväen valjuun henkäykseen — oppineitten kuiskaeltuun kateuteen — lasten turhanpäiväiseen rähinään, jotka kutsuvat sinua isänmaan ystäväksi ja vapauttajaksi, huumatakseen korvasi? Nuot ovat vaan sinun keinojasi, tavotellessasi valtaa. Olenko puhunut totta?"
Mitä vastenmielisyyttä Rienzi lienee tuntenutkin noita sanoja kuullessaan, hän sitä ei paljastanut. "Tosiaan", hän sanoi "olisi suotta, kuuluisa päällikkö, kieltää että pyrin tuohon valtaan, josta puhut. Mutta mitä yhteyttä saattaa olla Rooman kansalaisen ja palkattujen soturijoukkojen johtajan kunnianhimon välillä, soturijoukkojen, jotka vaan palkan mukaan arvostelevat ajamaansa asiaa — tänään taistelevat vapauden puolesta Florensissa — huomenna tyrannien Bolognassa? Suo anteeksi avonaisuuteni, mutta tähän aikaan ei pidetä häpeänä tuota, josta syytän joukkojasi. Urhoollisuus ja sotapäällikön toimi pyhittävät nykyään jokaisen asian, mitä ne ajavat, ja se, joka on ruhtinasten herra, ansaitsee varsin hyvin kunnian päästä heidän vertaiseksensa."
"Olemme tulossa vilkkaanlaiseen kortteliin", sanoi ritari, "eikö täällä ole mitään yksinäistä paikkaa — mitään Aventiniä — jossakin kolkassa, missä meidän sopisi keskustella?"
"Hiljaa!" vastasi Rienzi, katsellen varovaisesti ympärilleen. "Kiitos, jalo Montreal viittauksestasi, ei myöskään ole hyvä että meidät nähdään oleskelevan yhdessä. Suostutko seuraamaan minua kotiini, Palatinin sillan luo, siellä saamme häiritsemättä ja rauhassa jutella?"
"Olkoon menneeksi", sanoi Montreal ja jäi jälelle.
Nopein askelin kulki Rienzi läpi kaupungin, yksinäisten porvarien erinomaisesti kunnioittaen tervehtiessä häntä, sekä kierrellen pitkin pimeitä kujia, ikäänkuin vältellen vilkasliikkeisiä katuja, hän vihdoin saapui virran rannalla olevalle aukealle. Yön ensimmäiset tähdet valaisivat Fortuna Viriliksen muinaista temppeliä, jonka ajanvaiheet jo olivat muuttaneet Egyptin P. Marian kirkoksi, ja vastapäätä tuota kahdesti pyhitettyä rakennusta oli Rienzin asunto.