Rienzi: Rooman viimeinen tribuuni

by Baron Edward Bulwer Lytton Lytton

"On suotuisa enne, että asuntoni on vastapäätä muinaista Fortunan temppeliä", sanoi Rienzi hymyillen, Montrealin astuessa roomalaisen jäljessä kammioon, jonka ennen olen kuvaellut.

"Rohkean ei koskaan tarvitse Onnetarta rukoustaa", sanoi ritari, "hän käskee."

Kauan kesti noitten kahden, aikansa yrittelijäimmän miehen keskustelu. Mutta tehkäämme lukijalle Montrealin luonteesta ja aikeista tarkempi selko, kuin mitä tapausten juoksu tähän asti on myöntänyt.

Walter de Montreal, italialaisissa kronikoissa tavallisesti tunnettu nimellä Fra Moreale, oli tullut Italiaan rohkeana seikkailijana, noiden levottomien normannien arvoisena jälkeläisenä, (joiden etevimmistä hän äidin puolelta kerskasi polveutuvansa) joilla ennemmin oli ollut tuo omituinen osa Europan harhailevassa ritariudessa, jotka toteuttivat Amadiksen ja Palmerinin tarut (jokainen ritari itsessään sotajoukko), vallottivat maakuntia ja kukistivat valtaistuimia, eivät tunnustaneet muita kuin ritariuden lakeja, eivät milloinkaan sekaantuneet niihin heimokuntiin, joiden joukkoon he asettuivat, jotka kykenemättöminä tulemaan kansalaisiksi tuskin tyytyivät pyrkimään kuninkaiksi. Tähän aikaan Italia oli kaikkien noitten jalosukuisten ja pennittömien seikkailijain India, joiden, samoinkuin Montrealin mielikuvitus oli kiihottunut vanhoista Roberttien ja Godfridein ballaadeista, jotka nuoruudestaan saakka olivat tottuneet ohjaamaan ratsuansa ja kesän helteessä kestämään aseitten painoa, ja joiden, tultuansa tuohon veltostuneesen ja eripuraiseen maahan, vaan tarvitsi osottaa rohkeutta, saadakseen rikkautta. Jäntevälle päällikölle ei luettu ensinkään häpeäksi, jos hän kokosi ympärilleen joukon noita pelottomia muukalaisia, vuoriston helmassa elääkseen rosvoamisesta ja ryöstöstä, — käydäkseen sotaa tyrannia tahi tasavaltaa vastaan, aina sen mukaan kuin edut vaativat, sekä kaupittelemaan rauhanehtoja suunnattomista hinnoista. Joskus he sitoutuivat puolustamaan jotakin valtiota toista vastaan, mutta seuraava vuosi näki heidät sodalla ahdistavan entisiä isäntiänsä. Nämät pohjolaiset palkkasoturijoukot olivat siis käyneet tärkeiksi sekä sisällisiin että sota-asioihin nähden: ne olivat yksinäisen valtion menestykselle yhtä välttämättömiä, kuin ne olivat kaikkien valtioitten turvallisuudelle turmiollisia. Vaan viisi vuotta ennen tätä aikaa Florensin tasavalta oli palkannut palvelukseensa noitten vierasten sotilaitten kuulun johtajan Gualtierin, Ateenan herttuaan. Mieltymyksen huudoilla kansa oli valinnut tuon sodankävijän valtionsa ruhtinaaksi eli tyranniksi; ennen vuoden loppua se nousi kapinaan hänen julmuuksiansa tai pikemmin hänen kiskomisiansa vastaan — sillä kaikista sen historioitsijain kerskauksista huolimatta, siihen kipeämmin koski kukkaroon kajoaminen, kuin vapauden supistaminen — karkotti hänen kaupungistaan ja julisti itsensä taas tasavallaksi. Urhoollisin ja suosituin Ateenan herttuan sotilaista oli Walter de Montreal; hän oli ollut osallinen päällikkönsä menestyksessä ja kukistumisessa. P. Johanneksen ritarin terävä ja huomaava äly oli noissa kansan melskeissä saavuttanut suuren yhteiskunnallisen kokemuksen, hän oli perehtynyt kansaan, tullut tuntemaan, paljonko se sietää — oppinut päättämään vallankumouksen merkeistä — tulkitsemaan aikansa. Ateenan herttuan kukistumisen jälkeen Montreal oli vapaana veikkona, toisin sanoen rosvona, lisännyt rikkauttaan ja mainettaan julman Wernerin johdon alaisena. Koska hänellä nykyään ei ollut yrittelijään ja juonikkaan henkensä mukaista tointa, Rooman sekavat ja johdottomat olot olivat vetäneet hänet sinne. Esittäissään tuota liittoa Colonnalle — kutkuttaessaan tuon herran turhamaisuutta — hänen tarkotuksensa oli ollut saada oma apunsa välttämättömäksi — päästä johtamaan sotavoimaa, jonka hänen aikeensa tekivät tarpeelliseksi Colonnan kunnianhimolle, jos hän saisi sen yllytetyksi. Ja hänen rajattoman yrittelijäs neronsa varmaan oivalsi että tuollaisen voiman hallitseminen todellisuudessa olisi Rooman hallitsemista; vastainen mullistus saattaisi helposti kukistaa Colonnan ja määrätä hänet sijaiseksi. Oli joskus ollut Roomassa tapana, samoinkuin muissakin Italian valtioissa, että podestan nimelliseksi, ylimmäksi virkamieheksi ennemmin valittiin muukalainen, kuin kotimainen mies. Ja Montreal toivoi, että hän kyllä saattoi tulla Roomassa siksi, miksi Ateenan herttua oli päässyt Florensissa — tuota kunnianhimoa ei voisi toteuttaa provencelainen aatelismies, sen hän hyvin tiesi, mutta helposti sotajoukkojen päällikkö. Mutta, niinkuin jo olemme nähneet, hänen tarkka älynsä heti käsitti ettei hän voinut taivuttaa patriicein ijäkästä päämiestä noihin rohkeisiin ja vaarallisiin keinoihin, jotka olivat välttämättömiä ylimmän vallan saavuttamiseksi. Tyytyväisenä asemaansa, ja opittuaan varovaisuutta pitkästä ijästään ja onnettomuuksistaan, Tapani Colonna ei ollut se mies, joka uhmasi hirsipuuta, tavotellessaan valtaistuinta. Ylenkatseesta, jota vanha ylimys osotti kansalle ja sen epäjumalalle, syvään ajatteleva Montreal myöskin näki että, jos kohta Colonnassa ei ollut tuota kunnianhimoa, hänessä myöskään ei ollut valtioviisautta, jota hallitsija tarvitsee. Ritari huomasi varotuksensa Rienzistä turhaksi ja kääntyi itse Rienzin puoleen. Vähän välitti P. Johanneksen ritari, kumpi puolue oli voitolla — ylimykset vai kansa — kun hän oman tarkotuksensa perille pääsi, hän todella ei ollutkaan tutkinut kansan oikkuja palvellakseen, vaan hallitakseen sitä. Luullen samallaisen kunnianhimon olevan kaikkia kiihottamassa, hän päätteli että, olkoon kansanvillitsijä tai patriici hallituksessa, kansa kumminkin on joutuva uhriksi, ja että tuollaiset huudot kuin "vapaus" toiselta, "järjestys" toiselta puolen ovat pelkkiä verukkeita, joilla yhden miehen pontevuus koettaa puolustella kunnianhimoansa rahvaan silmissä. Lukien itsensä aikansa kunniallisinten joukkoon, hän ei uskonut mihinkään kunniaan, jota hän olisi ollut kykenemätön tuntemaan; hän oli epäilijä hyveessä, ja siis herkkäuskoinen paheessa.

Mutta hänen oma rohkea luontonsakin ehkä veti häntä pikemmin uskalijaan Rienzin, kuin itserakkaan Colonnan puoleen, ja hän arveli, että edellisen turvallisuudelle hän ja hänen aseelliset soturinsa saattaisivat olla paljoa tarpeellisemmat, kuin jälkimäiselle. Tällä kertaa hänen päätarkotuksensa oli saada Rienziltä tarkat tiedot hänen voimainsa suuruudesta sekä mihin mittaan kapinan valmistukset todella olivat ehtineet.

Älykäs roomalainen piti varansa, toiselta puolen ilmaisemasta ritarille enempää kuin hän jo tiesi, toiselta puolen suututtamasta häntä ilmeisellä salaamisella. Vaikka Montreal oli viekas, hänessä kuitenkaan ei ollut tuota ihmeteltävää toisten vallitsemiskykyä, joka oli kaunopuheliaan ja juurtajaksaisen Rienzin loistava ominaisuus, ja heidän järjenkykyjensä asteitten erotus näyttäytyi tässä heidän keskustelussaan.

"Minä ymmärrän", sanoi Rienzi, "ettei onnenkohtauksista, jotka näinä aikoina ovat kunnianhimoani suosineet, mikään ole niin suotuisa kuin se, joka minulle on tuottanut teidän mieltymyksenne ja ystävyytenne. Minä todella olen aseellisen avun tarpeessa. Uskokaa pois, ystävämme, jotka yksityisissä kokouksissa ovat varsin rohkeita, sentään arkailevat julkista räjähdystä. He eivät pelkää patriiceja vaan patriicein sotavoimia, sillä tuo on omituinen seikka italialaisten urhoollisuudessa, että he eivät pelkää toinen toisiansa, mutta muukalaisen palkkasoturin kypärin ja miekan nähdessään he käyvät aroiksi kuin peurat."

"He varmaan ihastuisivat kuullessaan että nuot palkkalaiset ovat heidän puolellansa — eivätkä vastassaan, ja niin paljon kuin niitä vallankumoukseenne tarvitsette, niin paljon saattekin."

"Mutta hinta ja ehdot", sanoi Rienzi, kuiva ja pureva hymynsä huulillaan, "Miksi määräämme edellisen ja kuinka sovimme jälkimäisistä?"

"Se asia on pian sovittu", vastasi Montreal. "Mitä minuun tulee, niin puhuakseni suoraan, tuon suuren mullistuksen kunnia ja kiihotus jo yksinään riittäisivät. Tuo on suloinen tunne, kun tuntee itsensä välttämättömäksi suurenmoisten yritysten toteuttamisessa. Mutta toinen on miesteni laita. Teidän ensi työnne on oleva valtion tulojen anastaminen. No, ensi vuoden tulot, olkoot ne mitkä tahansa, suuret tai pienet, jakakaamme tasan. Teille toinen, minulle ja miehilleni toinen puoli".