"Se on paljon", sanoi Rienzi vakavasti ja ikäänkuin laskien lukuja, "mutta Rooman vapaudesta ei koskaan voida liikoja maksaa. Menneeksi olkoon."
"Amen! Mutta sanokaapa nyt, mitkä teidän voimanne ovat, sillä nuot satakunta herrasmiestä, jotka tuolla Aventinilla olivat — epäilemättä kelpo poikia — tuskin riittävät vallankumoukseen."
Roomalainen katseli varovaisesti ympäri huonetta ja tarttui Montrealin käsivarteen.
"Liittomme tarvitsee aikaa lujentuakseen. Viiteen viikkoon emme voi mihinkään ryhtyä. Minä olen liiaksi hätäillyt. Elo tosin on leikattu, mutta nyt minun tulee hiljaisilla puheilla ja neuvoilla kokoella hajallaan olevat sitomet."
"Viiteen viikkoon", kertoi Montreal, "se on pitempi aika kuin luulinkaan."
"Tahtoni on", jatkoi Rienzi, kiinnittäen tutkivan katseensa Montrealiin, "että tämän ajan pysymme täydellisesti hiljaa, poistaaksemme kaikki epäluulot. Minä vaivun opiskeluihin!, enkä pidä ainoatakaan kokousta."
"Hyvä —"
"Ja mitä teihin tulee, jalo ritari, niin, jos rohkenen neuvoa, pyytäisin teitä ahkerasti liikkumaan ylimysten piireissä — vakuuttamaan heille suurimmasti halveksivanne minua ja kansaa — ja puolestanne yhä hurjemmin tuutimaan heidän valheellisen turvallisuutensa kehtoa. Sillä aikaa saatatte hiljaisesti viedä niin paljon aseellisia palkkasotureita pois Roomasta kuin suinkin, ja jättää ylimykset heidän ainoata turvaansa paitsi. Koottuamme nuot urheat sotilaat vuoriston kätköihin, päivän matkan päähän täältä, saatamme tarpeen tullen kutsua heidät, ja he ilmaantuvat porteillemme keskellä vallankumoustamme — pelastajina ylimysten mielestä, mutta todellisuudessa kansan liittolaisina. Huomattuaan erehdyksensä vihollisemme hämmästyneinä ja epätoivoisina pakenevat kaupungista."
"Ja valtakunta ja sen tulot ovat rohkean sotilaan ja juonikkaan kansanyllyttäjän palkkio!" huusi Montreal nauraen.
"Tasan panemme, herra ritari."