V Luku.
Ylimysten matkue. Lopun alku.
Oli Toukokuun 19:nen päivän aamu; ilma oli viileä ja kirkas, ja vasta noussut aurinko paistoi iloisesti uhkean, pitkin Rooman pääkatua kulkevan ratsujoukon välkkyviin kypäreihin ja keihäisiin. Hevosten hirnunta kavioitten kapse, häikäisevät haarniskat ja Colonnan komeilla merkkikuvilla kirjaellut liehuvat liput loivat iloisen ja uljaan näytelmän, mikä keskiajalle oli ominaista.
Joukon etupäässä oli Tapani Colonna pärskyvän ratsunsa seljässä. Hänen oikealla puolellansa oli provencelainen ritari, joka tottuneella kädellä ohjasi solakkaa, tulista araabikkoansa; häntä seurasi kaksi palvelijaa, joista toinen talutti hänen sotahevostansa, toinen kantoi hänen keihästänsä ja kypäriänsä. Tapani Colonnan vasemmalla puolella ratsasti Adrian vakavana ja ääneti, vaan yksitavuisesti vastaellen provencelaisen iloiseen rupatukseen. Paljon jalosukuisia roomalaisia seurasi vanhaa ylimystä, ja seurueen päätti joukko täysiin varustuksiin puettuja ulkomaalaisia ratsumiehiä.
Kadulla ei liikkunut paljon väkeä, — porvarit katselivat nähtävästi välinpitämättöminä matkuetta puoleksi suljetuista puodeistansa.
"Eivätkö nuot roomalaiset välitä kauniista näytelmistä?" kysyi Montreal, "jos niitä olisi helpompi huvittaa, niitä olisi helpompi hallita."
"Oh, kyllä Rienzi ja moiset narrit huvittavat. Meillä on parempaa työtä — me täristelemme", vastasi Tapani.
"Mitäs trubaduuri laulaa, herra Adrian?" sanoi Montreal.
"Hymy viekas taito olkoon sen,
Jos valtaan tahtoo päästä ken;
Se urhot voittaa, kaunoisat,
Ja pettää maitten mahtavat.
Hymy, viekas hymy!
"Uhka suora urhot nostaa vaan,
Saa kaunokaiset kammomaan,
Se ylpeät vain haavottaa
Ja myrkkymaljat valmiiks' saa.
Uhka, suora uhka!