"Koira juonittelee", sanoi vanha Colonna. Joukon kulkiessa ohitse, raa'oista muukalaisista jokainen, johtajiensa rohkaisemina alkoi, törkeästi osotellen etelän murretta, irvistellä ja pilkata kömpelöä jättiläistä, kun hän taasen ilmaantui pajan edustalle ja nojautui alasimeensa, pitämättä rahtuakaan väliä herjaajistaan, paitsi että syvempi hehku peitti hänen mustan naamansa. Uljas matkue kulki kulkemistaan pitkin katuja ja läksi Ikuisesta Kaupungista.

Syvä äänettömyys — yleinen tyyni — valtasi Rooman; puodit olivat yhä vaan puoleksi avatut, kukaan ei ryhtynyt toimiinsa, oli juuri kuin juhlan alku, jolloin huolettomuus täyttää mielet ennen riemun nousua.

Puolenpäivän aikaan nähtiin kaduilla vähäisiä, kuiskailevia miesryhmiä, jotka pian hajaantuivat, ja silloin tällöin yksinäinen kirjamiesten käyttämään viittaan tahi synkempään munkin kaapuun puettu jalkamies rientävän pitkin katuja kohden Egyptin P. Marian kirkkoa, muinaista Fortunan temppeliä. Sitten taas kaikki oli hiljaista ja autiota. Yht'äkkiä kuului pasuunan ääni! Se paisui — se tunkeutui korviin. Cecco del Vecchio katsahti alasimestaan! Yksinäinen ratsastaja kulki verkalleen pajan ohitse ja puhalsi pitkän toitotuksen torveensa, joka riippui hänen kaulastaan. Sitten yhtäkkiä nähtiin ikäänkuin loihdittuna väkeä ilmestyvän joka kulmasta, kadut täyttyivät ihmisistä, mutta vaan jalkain polenta ja epäselvä hiljainen hälinä rikkoi äänettömyyden. Taas puhalsi ratsumies torveen, ja kun sävel oli haihtunut, hän huusi korkealla äänellä: "Ystävät ja roomalaiset! huomenna päivän valjetessa saapukoon joka mies aseetonna P. Angelon kirkon edustalle. Cola di Rienzi kutsuu roomalaiset järjestämään Rooman olot". Huuto, joka tuntui täristelevän seitsemän kukkulan juuria, puhkesi tuon lyhyen kehotuksen päätyttyä; ratsumies lähti verkalleen liikkeelle, ja väkijoukko seurasi häntä. — Tuo oli vallankumouksen alku!

VI Luku.

Salaliittolaisesta tulee ylin virkamies.

Yösydännä, jolloin koko kaupunki näytti lepoon vaipuneelta, kirkas valo loisti P. Angelon kirkon akkunoista. Pyhän musiikin pitkäveteiset ja juhlalliset sävelet kohosivat tavan takaa ilmoille sen kajahtelevista kaarroksista. Rienzi oli kirkossa rukoilemassa; kolmekymmentä messua kulutti yön hetket, ja kaikki uskonnon menot täytettiin vapauttamisyrityksen pyhittämiseksi. Aurinko oli kauan sitten noussut ja kansa kauan ollut kokoontuneena kirkon ovien edustalle sekä äärettömissä joukoin kaikille läheisille kaduille — kun kirkonkellot alkoivat pitkän ja iloisen soittonsa, ja sen tauottua kuorilaulajain äänet lauloivat seuraavan hymnin, jossa omituisesti, vaikka karkeasti, klassillisen isänmaanrakkauden henki sekaantui uskonnollisen innon palavuuteen:

Roomalainen vapauden hymni.

Saa maailma riemuitseen!
Jo kruunattu kunnailleen
Iki Rooma on muistoineen!
Jubilate!

Ilo käy yli vetten, maan!
Nyt sankarit laakerissaan
Taas katsovat haudoistaan!
Jubilate!

Oi, kalpea haamu mi tää
Ajan kuilusta liiti?
Kuin tuuli se kiiti,
Kuin tuuli, kun myrsky on sää;