Sen jättiläsvartalo varjoinen
Sotajoukkojen täyttävi keskuksen!
Se verhottu ruumihin kääreisin,
Saa varjoksi kirkkahan päivänkin;
Ja maailma katsovi, kummeksii,
Ja muinasta henkeä tervehtii!
Terve! Sä terve!
Se liikkua alkavi, hengittään —
On laakeriseppele kiireellään —
Valosaksi jo haamio käy tuo, oi!
Kuni yön utuhelmasta kirpova koi.
Terve! Sä terve!
Henki menneisyyden on
Omassa kodissa,
Rooman povissa,
Saanut jo hallinnon!
Maine, profetan äänin sie,
Maan äärihin viesti vie!
Miss' ylpeä kohtuuton
Ja sorrettu oikeus on. —
Vie tietosi riemusuin
Sä tyrmihin vainottuni; —
Käy torvella kuuluttaan
Nyt tiedoksi kansain maan —
On kunnailla sankarien
Ja haudoilla pyhimysten,
Miss' Caesarit astui ja marttyrit Herran,
Uni loppunut jo, heräs nukkuja kerran!
Ja mennyt on gootin ja vandalin hetki:
Taas alkavi Rooman jo voittosa retki!
Kun hymni päättyi, kirkon ovet aukenivat, kansa teki tietä kummallekin puolen, ja kolmen nuoren ylimyksen jäljessä, jotka kantoivat Vapauden, Oikeuden ja Sovinnon voittoriemun vertauskuvilla kaunistettuja lippuja, nähtiin Rienzi täydessä sotisovassa vaan kypäriä paitse. Hänen muotonsa oli valvomisesta ja kovasta mielenjännityksestä kalvakka — mutta ankara, vakava, ja juhlallisen tyyni; ja sen ilme niin pidätti kaiken yleisen ja äänekkään tunteitten ilmipuhkeamisen, että ne, jotka sen näkivät, hillitsivät huudon huulilleen ja nuhdellen viihdyttivät takana seisovan väkijoukon tervehdyksen. Rienzin vieressä astui Raimond, Orvieton piispa, ja takana seurasi, marssien kaksi rinnatusten, sata aseellista miestä. Täydellisessä hiljaisuudessa alkoi kulkue matkansa, kunnes, sen saavuttua Capitolin luokse, väkijoukon maltti oli ehtinyt haihtua, ja tuhannet äänet kohottivat ilmoille hurjia innostuksen ja riemun huutoja.
Saavuttuaan suurten portaitten juurelle, joista siihen aikaan oli pääkäytävä Capitolin edustalle, kulkue seisahtui, ja väestön täyttäessä laajan aukean — jota monet muinaisten temppelein mahtavat patsaat kaunistivat ja pyhittivät — Rienzi puhui rahvaalle, jonka hän yht'äkkiä oli kansaksi kohottanut.
Hän kuvaeli pontevasti kaupunkilaisten orjuutta ja kurjuutta, täydellistä laittomuuden tilaa, hengen ja omaisuuden yleisen turvallisuudenkin puutetta. Hän selitti mitään vaaroja pelkäämättä pyhittävänsä elämänsä heidän yhteisen isänmaansa uudestasyntymisen hyväksi, ja juhlallisesti kehotti kansaa tukemaan hänen toimiaan ja kerrassaan hyväksymään ja vahvistamaan vallankumouksen, järjestämällä lakiteoksen ja perustuslaillisen kokouksen. Sitten hän käski kuuluttajan lukemaan kansalle hänen esittämänsä perustuslainkaavan pääpiirteet.
Siinä luotiin — tai pikemmin uudistettiin lisättyine etuoikeuksineen neuvosmiesten eduskunnallinen kokous. Siinä julistettiin ensimmäiseksi lainpykäläksi, mikä meidän onnellisempina aikoinamme näyttää peräti yksinkertaiselta, mutta jota siihen asti ei milloinkaan oltu pantu Roomassa täytäntöön, jokainen ilkinen murhamies, olkoon hän mitä säätyä tahansa, rangaistaan kuolemalla. Se määräsi, ettei kenelläkään yksityisellä, ylimyksellä eikä porvarilla, saanut olla sotavarustuksia eikä linnueita kaupungissa eikä maalla, että valtion portit ja sillat olivat valittavan ylimmän virkamiehen katsannon alaisia. Se kielsi tuhannen hopeamarkan sakon uhalla kaiken rosvojen, palkkasoturien ja sissien suojelemisen, se velvotti läheiset alueet omistavat ylimykset vastuunalaisiksi teitten ja kauppatavarain kuljetuksen turvallisuudesta. Se otti leskivaimot ja orvot valtion holhottaviksi. Se järjesti jokaiseen kaupungin kortteliin aseellisen sotavoiman, jonka Capitolin kellon soidessa, minä hetkenä tahansa, oli kokoontuminen valtiota suojelemaan. Se sijotti kaupan turvaksi laivan jokaiseen merisatamaan. Se määräsi sadan floriinin suuruisen summan maksettavaksi jokaisen Roomaa puolustaessaan kaatuneen miehen perillisille, ja yleiset tulot käytettäviksi valtion turvaksi ja hyväksi.
Niin samassa kohtuulliset ja tehokkaat olivat uuden peruslain pääpiirteet; ja lukijaa huvittanee huomata, kuinka suuri mahtoi olla kaupungin entinen epäjärjestys, kun sivistyksen ja turvallisuuden tavallisimmat alkuehdot olivat tuon lakiehdotuksen luonteena ja kansanvaltaisen mullistuksen rajana.
Hurjat innostuksen huudot olivat vastauksena tuohon uuteen perustuslakiesitykseen, ja melskeen keskestä kohosi Cecco del Vecchion kookas vartalo. Vaikka hänen yhteiskunnallinen asemansa oli alhainen, hän oli peräti tärkeä mies nykyisessä käännekohdassa; hänen kiihkonsa ja rohkeutensa, ja kenties vielä enemmän hänen karkeat intohimonsa ja itsepintaiset ennakkoluulonsa olivat tehneet hänet kansan suosikiksi. Alhaiset käsityöläisluokat pitivät häntä päämiehenään ja edustajanaan: lujalla äänellä ja arkailematta hän puhui — puhui hyvin, sillä hänen sydämensä oli kylläinen siitä, mitä hänellä oli sanottavaa.