XII LUKU.
"Mikä piileekään tämän verhon takana?"
Saiksen hunnutettu kuva.
Vesuviukselta tai Pompeijista käsin palataan Napoliin vilkkaimman kaupunginosan kautta, missä uudenaikainen elämä likeisemmin muistuttaa vanhaa aikaa ja missä kauniina päivänä kadut ovat täynnä joutilasta väkeä ja markkinahumua, niin että heti muistuu mieleen se levoton, eloisa kansa, josta napolilaiset periytyvät. Jos olette käyneet Pompeijissa, olette nähneet kaukaisen ajan asumuksia ja Napolissa taas voitte kuvitella näkevänne samoja ihmisiä, jotka olivat asuneet noissa vanhoissa taloissa.
Mutta nyt kun englantilaiset hitaasti ratsastivat pitkin autioita katuja, joita ainoastaan taivaan lamput valaisivat, oli päivän ilo ja melu tyvennyt. Siellä täällä, porttiholvin alla tai jossakin likaisessa vajassa loikoi kodittomia latsarooneja — tyhjäntoimittajia, jotka tämän tarmokkaan ja työteliään kansan keskellä muodostavat oman välinpitämättömän, työttömän kansakuntansa.
Vaieten ratsastivat englantilaiset, sillä Glyndon ei ollut kuulevinaankaan Mervalen kysymyksiä ja huomautuksia ja Mervale oli itse melkein yhtä väsynyt kuin se eläin, jolla hän ratsasti.
Äkkiä katkaisi maan ja meren hiljaisuuden kaukaisen tornikellon ääni, joka julisti viimeistä neljännestuntia ennen kahtatoista. Glyndon havahti mietteistään ja katseli hätäisenä ympärilleen. Kun viimeinen lyönti taukosi kuulumasta, kaikui kavioitten kapse katukivillä ja oikealta käsin ahtaalta kadulta tuli näkyviin yksinäinen ratsastaja. Hän läheni englantilaisia ja Glyndon tunsi Zanonin piirteet.
"Mitä! Taasko me tavataan, signor?" sanoi Mervale kiusaantuneella mutta unisella äänellä.
"Teidän ystävällänne ja minulla on asioita keskenämme", vastasi Zanoni ohjatessaan ratsuaan Glyndonin viereen. "Mutta ne on pian suoritettu. Ehkä te, hyvä herra, tahtoisitte ratsastaa edellä hotelliin."
"Yksin?"