"Käsittämätön olento", vastasi englantilainen. "Minä tahtoisin jättää elämäni, minkä olet pelastanut, omiin käsiisi, mutta se, mitä olen tänä yönä nähnyt, on haihduttanut Violankin ajatuksistani. Suonissani palaa nyt hurjempi halu kuin lempi — halu päästä ei ainoastaan vertaisteni tasalle vaan vielä heidän yläpuolelleen — halu yliluonnolliseen tietoon ja ylimaalliseen valtaan. Minä teen jo valintani. Esi-isäni nimessä minä vannotan sinua ja muistutan lupaustasi. Opeta minua, kouluuta, tee minut omaksesi ja minä jätän sinulle heti nurisematta sen naisen, jota saavuttaakseni olisin uhmannut koko maailmaa, ennenkuin sinut tapasin."
"Kehotan sinua tarkoin punnitsemaan: toisella puolella Viola, rauhallinen koti, onnellinen, valoisa elämä. Toisella puolella kaikki on pimeyttä — pimeyttä, jota nämäkään silmät eivät voi läpäistä."
"Mutta olethan sanonut, että jos otan Violan vaimokseni, täytyy minun tyytyä tavalliseen olemassaoloon — jos hänestä kieltäydyn, merkitsee se sinunlaiseen tietoon ja valtaan pyrkimistä."
"Mies houkka! — tieto ja valta eivät ole onnea."
"Vaan onnea paremmat. Sano: jos nain Violan, tahdotko olla minun opettajani? Sano tämä niin minä päätän."
"Se ei kävisi laatuun."
"Silloin minä luovun hänestä! Minä jätän lemmen. Minä hylkään onnen. Tervetuloa yksinäisyys — tervetuloa epätoivo! jos ne ovat teinä sinun mustiin syviin salaisuuksiisi."
"Minä en nyt ota vastausta sinulta. Ennen viimeistä tunninlyöntiä saat sanoa viimeisen sanasi — jaa tai ei! Hyvästi siihen asti!"
Zanoni viittasi kädellään, astui nopeasti alaspäin ja katosi näkyvistä.
Glyndon yhtyi jälleen kärsimättömän ja kummastelevan ystävänsä seuraan, mutta Mervale katsoessaan hänen kasvoihinsa näki, että hänessä oli tapahtunut suuri muutos. Nuoruuden taipuisa ja epämääräinen ilme oli ainiaaksi poistunut. Kasvonpiirteet olivat suletut, jäykät, totiset; haihtunut oli luonnollinen kukoistus niin tyystin, että puolitunti oli toimittanut vuosikausien työn.