Romeo ja Julia.
Nuori näyttelijätär ja Gionetta olivat palanneet teatterista, ja Viola äärimmäisen uupuneena oli heittäytynyt sohvalle sillä aikaa kuin Gionetta järjesteli pitkiä palmikoita. Päähineestä irrotettuna peitti vaaleankeltainen tukka näyttelijättären niinkuin kultalankainen harso. Harjatessaan tuuheita kiharoita vanha hoitajatar pakisi kaikista illan pikkutapauksista, näyttämön ja pukuhuoneitten rettelöistä ja selkkauksista. Gionetta oli aika eukko. Mitä suurimmalla piittaamattomuudella hän piti milloin yhden milloin toisen kilpailijan puolta. Se häntä pahotti, ettei Viola ollut valinnut yhtään kavaljeeria suosikikseen. Mutta valinnan hän jätti kokonaan kauniin holhokkinsa asiaksi. Zegri tai Abenderrage, Glyndon tai Zanoni, se oli hänelle samantekevä, vaikka hän viimemainituista kyllä kenties olisi antanut etusijan englantilaiselle, sentähden että hän Zanonista oli kuullut niin pelottavia huhuja ja että tämä itse oli suositellut kilpailijaansa. Gionetta käsitti väärin sen raskaan ja kärsimättömän huokauksen, jonka Viola päästi, kun hän Glyndonia ylisteli ja ihmetteli, miksei tuo viime aikoina ollut enää käynyt tapaamassa. Gionetta tyhjensi kaikki kiitoksensa Glyndonille, luullen Violan huokaisseen ikävästä häneen. "Ja muuten se toinen signor, jos ei muuta hänessä olisikaan vikana, aikoo juuri lähteä pois Napolista."
"Lähteä Napolista — Zanoni!"
"Niin, rakkaani! Näin tänään satamassa ihmisjoukon seisovan muutamien oudonnäköisten merimiesten ympärillä. Hänen laivansa kuuluu saapuneen tänä aamuna ja olevan lahdessa ankkuroituna. Merimiehet sanoivat, että kaikki oli valmiina lähtöön, kun vaan sopiva tuuli tulisi. He ottivat juuri varastoja laivaan. He —"
"Mene nyt Gionetta! Jätä minut!"
Se aika oli jo ohi, jolloin tyttö taisi uskoa salaisuutensa Gionettalle. Hänen ajatuksensa olivat nyt tulleet siihen kohtaan, jolloin ei enää uskottua kaivata, koska sydän tuntee, ettei sitä ymmärrettäisi. Yksinään Viola nyt asteli huoneessaan levottomin askelin. Hän muisteli Nicotin inhottavaa kosintaa, Glyndonin haavottavia sanoja ja hän tunsi ihan pahoinvointia ajatellessaan niitä tyhjänpäiväisiä kättentaputuksia, joita annettiin näyttelijättärelle eikä naiselle ja jotka ainoastaan alensivat hänen arvoaan ihmisten silmissä. Niinkuin kylmä viima kulki hänen silmäinsä ohi kuva isän kuolemasta, kuihtuneesta laakerista ja murtuneista viulunkielistä. Hänen oma kohtalonsa oli vielä synkempi — kielet saattaisivat murtua laakerin vielä viheriöidessä. Lamppu alkoi sammua, huone kävi hämäräksi ja pimeimpiin soppiin hän ei uskaltanut katsoa. Orpo, pelkäätkö haamuja isäsi kotilieden ääressä?
Aikoiko Zanoni todella lähteä Napolista? Eikö häntä saisi koskaan enää nähdä? Houkka, mitä olivat kaikki muut surut tämän rinnalla? Menneisyys oli ohi — tulevaisuus! — hänellä ei olisi mitään tulevaisuutta, jos Zanoni olisi poissa. Mutta nyt oli juuri kolmannen päivän ilta, jolloin Zanoni taas oli luvannut käydä hänen luonaan, olkoon kuinka hyvänsä. Nyt tulisi hänen kohtaloonsa joku käänne, jos saisi uskoa Zanonin sanoja. Kuinka hän voisi Zanonille kertoa Glyndonin pahoja sanoja? Puhdas ja ylväs sydän ei voi koskaan uskoa toiselle kärsimiään vääryyksiä vaan ainoastaan riemuaan ja onneaan. Mutta tulisiko Zanoni näin myöhään käymään — ja voisiko Viola ottaa häntä vastaan? Puoliyö oli jo käsissä. Ja yhä vaan Viola epämääräisen jännityksen ja kiihkeän levottomuuden valtaamana viipyi huoneessa. Kumeasti ja selvästi kuului viimeisen neljänneksen lyönti ennen puoliyötä. Kaikki oli hiljaista ja Viola oli juuri lähtemäisillään levolle, kun hän kuuli täyttä laukkaa tulevan hevosen kavioitten kalskeen. Ääni lakkasi, ovella joku koputti. Violan sydän tykytti hurjasti, mutta pelko sai väistyä toisen tunteen tieltä, kun hän kuuli tutun äänen kutsuvan itseään. Hän pysähtyi ja sitten viattomuuden rohkeudella lähti alas ja avasi oven.
Zanoni astui keveästi ja nopeasti sisään. Hänen ratsukaapunsa liittyi kiinteästi hänen uhkean vartalonsa ympäri ja hänen leveä hattunsa loi tumman varjon hänen käskeville kasvoilleen.
Tyttö seurasi häntä takaisin huoneeseen vapisten ja syvästi punastuen ja piteli edessään lamppua, joka valaisi hänen poskiaan ja pitkää alas valuvaa tukkaa, puoleksi peitettyjä hartioita ja kohoilevaa rintaa.
"Viola", sanoi Zanoni syvästi liikutettuna, "minä olen taas luonasi sinua pelastaakseni. Emme saa hetkeäkään hukata. Sinun täytyy paeta minun kanssani tai jäädä prinssi di ——:n uhriksi. Minä olisin tahtonut jättää toisen tehtäväksi tämän pelastuksen, sinä tiedät, että olisin tahtonut — sinä tiedät — mutta hän ei ansaitse sinua, tuo kylmä englantilainen! Minä heittäydyn sinun jalkoihisi, luota minuun ja pakene."