Viola oli työntänyt hiukset kasvoiltaan puhuessaan ja seisoi nyt käsivarret murheellisesti alaspainuneina ja kädet epätoivoisesti yhteenpuristettuina uppiniskaisen henkensä ylpeässä katkeruudessa, joka antoi uutta lumousta hänen ihmeelliselle kauneudelleen. Mahdotonta oli kuvitella näköä, joka silmälle ja sydämelle olisi ollut vastustamattomampi.
"Älä minua kiusaa! Se tietää itsellesi vaaraa — ehkä turmiota", huudahti Zanoni. "Sinä et uneksikaan, mitä merkitsee pyyntösi — tule!" Ja ottaen askeleen hän kiersi käsivartensa Violan vyötäreen ympäri. "Tule, Viola, usko ainakin minun ystävyyteeni, kunniaani, suojelukseeni —"
"Eikä rakkauteesi", sanoi italialainen, kääntäen häneen moittivat silmänsä. Kun ne silmät Zanonia kohtasivat, ei hän voinut niiden lumousta karttaa. Hän tunsi Violan sydämen lyövän omaa rintaansa vastaan ja hänen henkäyksensä kuumana poskellaan. Hän vapisi — Hän! korkea, salaperäinen Zanoni, joka oli näyttänyt yli-ihmiseltä. Syvään hän huokasi: "Viola, minä rakastan sinua! Oi!" hän jatkoi intohimoisesti, päästi kätensä irti ja heittäytyi Violan jalkoihin, "minä en enää käske; niinkuin naista kositaan, minä kosin sinua. Silmiesi ensimäisestä katseesta — äänesi ensimäisestä soinnusta tulit sinä onnettoman rakkaaksi minulle. Sinä puhut lumouksesta — ja itsestäsi se juuri huokuu. Minä pakenin Napolista päästäkseni sinun näkyvistäsi… Kuukausia, vuosia kului ja yhä vaan kasvosi seurasivat minua ja silmäsi paistoivat sydämeeni. Minä palasin, koska näin sinut yksinäiseksi ja kärsiväksi ja tiesin, että ympärillesi läheltä ja kaukaa kasaantui vaaroja, joista minä ehkä voisin pelastaa. Ihana sielu, jonka lehtiä minä olen kunnioituksella lukenut, sinun tähtesi, sinun tähtesi ainoastaan, olisin tahtonut sinut antaa yhdelle, joka olisi voinut tehdä sinut onnellisemmaksi maan päällä kuin minä voin. Viola! Viola! — sinä et tiedä — et voi koskaan tietää — kuinka rakas olet minulle!"
On turha etsiä sanoja kuvailemaan sitä iloa — ylpeätä, eheätä ja rajatonta, joka täytti napolittaren sydämen. Hän, jota Viola oli pitänyt liian ylhäisenä rakastajaksi — makasi hänen jaloissaan nöyrempänä kuin ne ihailijat, joita hän aina oli puolittain halveksinut. Viola oli vaiti, mutta hänen silmänsä puhuivat ja sitten, kun hän hitaasti heräsi tajuamaan että ihmisrakkaus oli huippuunsa kohonnut, hän lankesi kainon ja hyveellisen luontonsa pelkoon. Hän ei uskaltanut — hän ei olisi uneksinutkaan tehdä Zanonille sitä kysymystä, jonka hän niin rohkeasti oli tehnyt Glyndonille, mutta hän tunsi vaan äkkinäistä kylmyyttä — tunsi, että yksi sulku; oli vielä rakkauden välillä. "Oi, Zanoni!" hän sopersi laskien silmänsä, "älä pyydä minua pakenemaan kanssasi, älä minua houkuttele häpeään. Sinä tahdot pelastaa minua muilta. Oi, pelasta minut itseltäsi!"
"Orpo raukka", sanoi Zanoni hellästi, "voitko luulla, että minä sinulta vaatisin uhria — suurinta mitä nainen voi antaa? Vaimokseni minä sinua kosin ja kaikilla siteillä, kaikilla lupauksilla tulen pyhittämään tämän liiton. Voi, valhetta on ollut se rakkaus, josta sinulle on puhuttu, jollet tiedä, mikä uskonto siihen kuuluu. Ne jotka totisesti rakastavat, he etsivät oman aarteensa tähden siteitä, jotka voivat tehdä rakkauden pysyväiseksi. Viola, älä itke, jollet anna minulle pyhää oikeutta suudella pois kyyneleitäsi!"
Eikä Viola enää kääntänyt pois päätänsä vaan laski sen Zanonin rinnalle, heidän huulensa etsivät toisiaan: pitkä polttava suutelo… ja vaara — elämä — maailma — kaikki oli unohdettu! Äkkiä Zanoni riuhtautui irti.
"Kuuletko, kuinka tuuli huokaisee ja häipyy kuulumattomiin? Niinkuin se tuuli, niin minun voimani suojella sinua ja ennalta nähdä taivasten myrskyjä on mennyt. Mitä siitä! Kiiruhda, kiiruhda, ja rakkauteni antakoon korvausta kaikesta, mitä se on uskaltanut panna alttiiksi! Tule."
"Liian myöhään — houkka kun olin, liian myöhään!" huudahti Zanoni tuskaisen katkerasti ja riensi ovelle. Hän avasi sen ja työnnettiin takaisin asevoimin. Huone täyttyi rosvon seuralaisista, jotka olivat naamioituja ja täysin asestettuja. Viola oli jo kahden tunkeilijan käsissä, hänen huutonsa koski Zanonin korviin. Hän juoksi eteenpäin ja Viola kuuli hänen huutavan jotakin vieraalla kielellä. Hän näki rosvojen miekkojen tavottavan Zanonin rintaa ja silloin hän meni tainnoksiin. Kun hän heräsi, huomasi hän olevansa vaunuissa, jotka nopeasti vierivät tietään, ja sivullaan oli naamioitu liikkumaton olento. Vaunut pysähtyivät synkän talon edustalle. Äänettömästi aukeni portti; näkyi leveät portaat, kirkkaasti valaistut. Viola oli prinssi di ——:n palatsissa.
XIV LUKU.
"Mutta jätä minut, minä vakavasti pyydän, signor, puhuakseni vihasta ja laulaakseni kuolemasta."