"Sinä erehdyt", vastasi Mejnourin nimellä kutsuttu, "vaikka en välitä lemmestä, ja vaikka minussa ovat kuolleet ne himot, jotka tavallisia maan lapsia pitävät liikkeellä, niin en ole tyynemmille nautinnoille kuollut. Minä kuljetan alaspäin lukemattomien vuosien virtaa myöten, ei nuoruuden vallattomia intohimoja, vaan vanhuuden rauhaisia henkisiä iloja. Viisaasti minä tahallani nuoruuden ainiaaksi heitin erotessani muiden ihmisten kohtalosta. Älkäämme kadehtiko tai moittiko toisiamme. Minä olisin tahtonut pelastaa tämän napolilaisen prinssin, osaksi sentähden että hänen esi-isänsä oli ainoastaan viimeisimmän välimuurin erottamana meidän veljeskunnastamme — osaksi sentähden että tiesin miehessä itsessään kätkeytyvän muinaisaikaisen voiman ja rohkeuden aineksia, jotka aikaisemmalla iällä olisivat tehneet hänet meikäläisten joukkoon kypsyneeksi. Maan päällä ei ole monta, joilla olisi tulikoetukseen tarvittavia ominaisuuksia. Mutta aika ja kohtuuttomuus, mitkä ovat koventaneet hänen karkeampia aistimiaan, ovat myöskin tylsyttäneet hänen tunteitaan. Minä jätän hänet tuomionsa alaiseksi."
"Ja yhä vaan sinulla on halu uudelleen elvyttää veljeskuntaamme uusilla tulokkailla. Kyllä kuitenkin, kuitenkin kokemuksen olisi pitänyt opettaa sinulle, että tuskin kerran tuhannessa vuodessa syntyy yksi sellainen, joka voi kulkea läpi niitten pelottavien porttien, jotka johtavat suurempiin maailmoihin. Eikö sinun tiesi jo ole uhrien täyttämä? Eivätkö heidän aavemaiset tuskan ja pelon vääristämät kasvonsa — veristen itsemurhantekijäin ja hurjien mielipuolten kasvot — nouse eteesi ja varota sinua mieletöntä haluasi jatkamasta, jos sinulla vielä on inhimillistä myötätuntoa jälellä."
"Ei", vastasi Mejnour, "eikö minulla ole ollut menestystäkin tappioitten vastapainona? Ja voisinko minä luopua tästä korkeasta toivosta, joka sopii meidän ylevään olotilaamme, siitä toivosta, että voisimme muodostaa mahtavan ja lukuisan heimon, jolla olisi voimaa näyttämään ihmiskunnalle majesteetillista valtaansa — tulla tämän planetan hallitsijoiksi — ehkä kulkea muihin planettoihin — vallita niitä vihamielisiä raakalaiskansoja, jotka nyt ovat ympärillämme — heimon, joka voisi kuolemattomuudessaan kehittyä askel askeleelta ylemmäksi taivaalliseen kunniaan ja viimeksi kohota niitten lähimpäin palvelijoitten ja käskyntäyttäjien joukkoon, jotka seisovat Valtaistuinten Valtaistuimen ympärillä? Mitä minä huolin tuhansista uhreista, jos yksikin uusi astuu joukkoomme? Ja sinä Zanoni?" jatkoi Mejnour, hetken vaiettuaan, "sinäkin, jos tämä tunne kuolevaista kauneutta kohtaan, jota olet uskaltanut helliä, jos se kestäisi ja pääsisi tunkeutumaan sisimpään luontoosi ja yhdistymään sen katoomattomaan olemukseen — silloin sinunkin täytyy panna kaikki alttiiksi kohottaaksesi rakastettusi vertaiseksi. Ei, älä minua keskeytä. Voitko nähdä sairauksien häntä uhkaavan — vaarojen väijyvän — vuosien kuluvan — silmien himmenevän — kauneuden katoovan — samalla kuin hänen sydämensä aina nuorena sinussa riippuu kiinni — voitko tätä kaikkea katsella ja kuitenkin tietää, että voisit —"
"Lopeta!" huusi Zanoni kiivaasti. "Mitä on kaikki muu kohtalo kauhunkuoleman rinnalla? Eikö merkitse mitään, että kylmäverisinkin viisas — kiihkoisinkin intoilija — kovakouraisinkin sotija rautaisine hermostoineen — on löydetty kuolleena vuoteellaan, hiukset pystyssä ja silmät päästä ulkonevina, tuon kammottavan tien ensi askeleella — ja luuletko, että tämä heikko nainen — jonka poskilta viepi veren ikkunaluukun kolaus, huuhkajan huuto, tai veripisara miehen miekankärjellä — luuletko, että hän kestäisi yhden silmäyksenkin tuohon — —? Pois se! Ajatuskin, että hänen pitäisi sellaista nähdä, saattaa minut pelkuriksi."
"Kun kerroit hänelle rakastavasi häntä — kun painoit häntä povellesi, niin luovuit sinä kaikesta vallasta nähdä hänen tulevaisuutensa kohtaloita ja suojella häntä vahingolta. Tästälähin sinä olet hänen suhteensa ihminen. Kuinka siis voit tietää, mitä kiusauksia vielä saat kestää? Mutta olkoon tässä tarpeeksi — sinä pidät kiinni aikomuksestasi?"
"Tapahtukoon! on sanottu."
"Ja huomenna?"
"Huomenna tällä tunnilla kulkee purtemme tuolla merellä ja aikakausien paino on hartioiltani pudonnut. Sinua minä vaan säälin —- viisas houkkio — sinä olet nuoruudestasi luopunut!"
XVII LUKU.
"Alkemisti: Aina puhut arvotuksia. Sano minulle,
oletko se lähde, josta Bernard Lord Trevizan kirjotti?