Merkurius: Minä en ole se lähde vaan ainoastaan vesi.
Lähde sulkee minutkin itseensä."
Sandivogius. Uutta valoa alkemiaan.
Prinssi di —— ei ollut sellainen mies, jota kukaan olisi voinut luulla taikauskon tartuttamaksi. Mutta kuumassa Italiassa oli ja on vieläkin jonkunmoinen uskovaisuuden henki, joka yhä uusissa muodoissa voi näyttäytyä heidän filosofiensa ja epäilijöittensä rohkeimmissakin opinkappaleissa. Lapsuudessaan oli prinssi kuullut kerrottavan merkillisiä kertomuksia isoisänsä kunnianhimosta, nerokkuudesta ja loistavasta urasta, ja salaisesti hän itsekin varhaisessa nuoruudessa oli seurannut tiedettä ei ainoastaan sen "luvallisille" poluille vaan ikimuinoisen salaisen tieteen eksyttäviin sokkeloihin. Minä olen todella Napolissa nähnyt pienen kirjan Viscontin vaakunalla koristetun ja tälle prinssille kuuluneen, jossa alkemiaa käsitellään puoleksi pilkallisessa, puoleksi kunnioittavassa hengessä.
Nautinnot piankin hänet erottivat näistä aateskeluista, ja hänen lahjansa, jotka kieltämättä olivat suuret, käytettiin tykkönään hurjiin juoniin ja seikkailuihin tai koristamaan onttoa pöyhkeilyä klassillisen taiteen värityksellä. Hänen suunnaton rikkautensa, hänen ylpeytensä, hänen häikäilemätön ja rohkea luonteensa tekivät hänet tavattoman pelottavaksi heikommalle ja aremmalle sukupuolelle. Leväperäisen hallituksen virkamiehet ummistivat silmänsä niiltä pilloilta, jotka hän teki, jottei hän kurottaisi kunnianhimoansa valtiollisiin vehkeilyihin.
Mejnourin merkillinen vierailu ja varsinkin hänen kummallinen lähtönsä teki napolilaiseen järkyttävän vaikutuksen, jota vastaan hän turhaan koetti taistella kypsyneen miehuutensa röyhkeydellä ja maailmaakokeneen epäileväisyydellä. Todella Mejnourin esiintyminen antoi Zanonille sellaisen luonteen, jota prinssi ei ennen ollut älynnyt. Hän tunsi outoa kammoa ajatellessaan sitä, jota hän oli vaatinut kilpasille — ja — Jonka hän oli tehnyt vihollisekseen. Kun hän vähäistä ennen juhlaansa oli jälleen tullut itsensä herraksi, punnitsi hän mielessään synkällä päättäväisyydellä ennen rakentamiansa kavalia suunnitelmia. Hänestä tuntui, että salaperäisen Zanonin kuolema oli välttämätön hänen oman henkensä säilyttämiseksi, ja Mejnourin varotukset olivat ainoastaan omiansa hänen päätöstänsä lujittamaan.
"Koetetaanpa, voiko hänen magiansa keksiä vastamyrkkyä minun myrkylleni", sanoi hän puoliääneen jäykästi hymyillen ja kutsui Mascarin luokseen. Se myrkky, minkä prinssi omin käsin sekotti vieraallensa aiottuun viiniin, oli muodostettu aineksista, joiden salaisuus oli ollut hänen lahjakkaan mutta rikollisen hallitsijasukunsa ylpeimpiä perintöjä. Se vaikutti nopeasti, eikä kuitenkaan liian äkkiä, se ei tuottanut tuskia, se ei jättänyt ruumiiseen mitään julmaa kouristusta eikä ihoon punaisia täpliä epäluuloa synnyttämään. Vaikka olisi leikattu ja urkittu joka jänne ja kudos ruumiissa, niin ei kokeneinkaan lääkärin silmä olisi voinut keksiä elämänsammuttajaa. Kahteentoista tuntiin ei myrkyn uhri tiennyt mistään. Ainoastaan veressä tuntui suloinen virkeys ja sitä seurasi miellyttävä raukeus, halvauksen edelläkävijä. Silloin ei mikään suoneniskentä voinut pelastaa. "Halvaus" oli tehnyt paljon tuhoa Viscontien vihollisten perheissä!
Juhlan hetki joutui — vieraat kokoontuivat. Sinne saapui napolilainen ylimystö, normannien, teutonien ja goottien jälkeläisiä.
Viimeisenä vieraista tuli Zanoni ja joukko antoi tietä, kun muhkea muukalainen astui palatsin herran eteen. Prinssi tervehti häntä paljoa puhuvalla hymyilyllä, johon Zanoni kuiskaten vastasi: "Joka pelaa väärillä nopilla, ei aina voita." Prinssi puri huultaan ja Zanoni siirtyi syrjään ja jäi keskustelemaan matelevan Mascarin kanssa.
"Kuka tulee prinssin perilliseksi?" kysyi vieras.
"Eräs kaukainen sukulainen äidin puolelta. Miespuolinen haara kuolee hänen ylhäisyytensä keralla."