"Onko hänen perillisensä läsnä näissä kemuissa?"
"Ei, hän ei ole prinssin ystävä."
"Samantekevä, huomenna hän on oleva täällä."
Mascari tuijotti hämmästyneenä, mutta samassa annettiin aterian merkki ja vieraat kokoontuivat pöytään. Niinkuin silloin oli tapana, pidettiin juhla vähän aikaa keskipäivän jälkeen. Oltiin pitkässä salissa, jonka toinen pääty avautui marmoripilariston kautta pihalle eli puutarhaan, missä silmä löysi viihdytystä kylmistä suihkulähteistä ja valkeista marmoripatsaista, jotka puoleksi peittyivät oranssipuiden väliin. Kaikki oli otettu huomioon, mitä suinkin ylellisyys saattoi keksiä vilpoisuuden hankkimiseksi tänä tukahuttavan kuumana aikana. Näkymättömistä torvista virtaili kylmää ilmaa ja silkkiliinat liikkuivat edestakaisin ikäänkuin uskotellakseen, että huhtikuun tuuli puhalteli. Pikkuiset vesisuihkut talon kaikilla kulmilla antoivat italialaiselle samaa hauskuuden ja kodikkuuden tunnetta kuin alaslasketut uutimet ja loimuava pesävalkea kylmempien maitten asukkaille.
Keskustelu oli hieman vilkkaampi ja älykkäämpi kuin on tavallista etelän velttojen nautinnonhaluisten keskuudessa, sillä prinssi oli itse hienosti sivistynyt ja etsi tuttavuuksiaan ei ainoastaan oman maansa lahjakkaista vaan myöskin niistä hienoista muukalaisista, jotka olivat napolilaisen seuraelämän suolana. Juhlassa oli läsnä pari kolme vanhan hallitusajan ranskalaista, jotka olivat paenneet maastaan lähestyvän vallankumouksen tieltä. Heidän ajatustapansa ja sukkeluutensa sopivat hyvin tähän maanseutuun, missä "suloinen joutenolo" on sekä elämänfilosofia että usko. Prinssi itse oli kuitenkin tavallista vaiteliaampi, ja kun hän koetti olla iloisempi, tuntui se pakotetulta ja liiotetulta. Isäntänsä käytöksen rinnalla oli Zanonin esiintyminen suuri poikkeus. Tämän merkillisen henkilön koko olemus oli kaikissa tilaisuuksissa tyyntä ja kohteliasta levollisuutta, jota pidettiin pitkän tottumuksen tuloksena. Häntä ei oikein olisi sopinut sanoa iloiseksi ja kuitenkin harvat niin suuresti saattoivat korottaa yleistä mielialaa seurustelussa kuin hän. Oli ikäänkuin hän jokaisesta seuralaisestaan olisi vaistomaisesti löytänyt ne ominaisuudet, jotka hänessä olivat parhaimmat, ja jos joskus pieni vivahdus peitettyyn ivaan tuntui hänen sanoissaan keskustelun kuluessa, niin se tuntui vain viisaalta ja nerokkaalta noista ihmisistä, jotka eivät olleet tottuneet ottamaan mitään vakavalta kannalta. Ranskalaiset panivat eritoten huomiota siihen, että hän niin tarkasti tunsi pienimmätkin tapaukset heidän maastaan ja pääkaupungistaan ja että hän niin tavattoman syvälle oli tunkeutunut niiden henkilöiden luonteeseen, jotka silloin näyttelivät pääosaa Europan valtioelämän näyttämöllä. Juuri silloin kuin juhlailo oli ylimmillään, saapui Glyndon palatsiin. Portinvartija huomasi hänen puvustaan, ettei hän kuulunut kutsuttuihin vieraisiin, ja sanoi hänelle, että hänen ylhäisyytensä ei mitenkään voinut tulla häirityksi, ja silloin vasta Glyndon ensimäisen kerran älysi, kuinka omituisen vaikean tehtävän hän oli ottanut itselleen. Tunkeutua väkisin suuren ja mahtavan ylimyksen juhlaan ja keskelle Napolin hienostoa ja vaatia häntä tilille asiasta, mikä hänen vieraistaan tulisi näyttämään ainoastaan hauskalta kepposelta — se teko tulisi varmasti olemaan sekä naurettava että tulokseton. Hän mietti tuokion ja laski sitten kultakolikon palvelijan käteen sanoen olevansa lähetetty puhuttelemaan signor Zanonia asiasta, joka koski elämää ja kuolemaa. Siten hän helposti pääsi yli pihan ja rakennuksen sisään. Hän tuli ylös leveistä rappusista ja jo kaukaa kuului häneen korviinsa juhlivien iloiset äänet. Astuessaan etuhuoneisiin tapasi hän paasipojan, jonka hän lähetti viemään sanaa Zanonille. Paasi sanoi asian ja Zanoni kuullessaan Glyndonin nimeä kuiskattavan kääntyi isäntänsä puoleen.
"Suokaa anteeksi, herrani. Eräs englantilainen ystäväni, signor Glyndon (jonka nimi ei liene teidän ylhäisyydellenne tuntematon) odottaa ulkopuolella — hänen asiansa mahtaa olla hyvin tärkeä, koska hän tällaisella hetkellä pyrkii puheilleni. Te suotte kai anteeksi, että hetkeksi poistun."
"Ei, signor", vastasi prinssi kohteliaasti, mutta pahaenteisesti hymyillen, "eikö olisi parempi, että teidän ystävänne liittyisi meidän seuraamme? Englantilainen on aina tervetullut, ja vaikka hän olisi saksalainen, niin teidän ystävyytenne soisi hänelle arvoa ja viehätystä. Pyytäkää häntä astumaan sisään — teitä emme tahtoisi olla hetkeäkään vailla."
Zanoni kumarsi päätään — poika lähetettiin ylen imartelevaa tervehdystä viemään Glyndonille; hänelle tehtiin istumasija Zanonin viereen ja nuori englantilainen tuli sisään.
"Te olette sangen tervetullut, herra. Minä toivon, että asianne kuuluisalle vieraallemme on hyväenteinen ja ilahuttava. Jos se sitä vastoin on ikävä, jättäkää se tuonnemmaksi, pyydän."
Glyndonin otsa oli synkkä ja hän oli säikäyttämäisillään vieraita vastauksellaan, kun Zanoni merkitsevästi kosketti hänen käsivarttaan ja englanninkielellä kuiskasi: "Minä tiedän, miksi olet minua etsinyt. Ole hiljaa ja ota vaarin, mitä seuraa."