"Te tiedätte siis, että Viola, jota kehuitte voivanne pelastaa vaarasta, on tässä talossa —"
"On tässä talossa! — niin, sen tiedän. Tiedän myöskin, että Surma istuu isäntämme oikealla kädellä. Mutta hänen kohtalonsa on nyt ainaiseksi erotettu Violan kohtalosta, ja se peili, joka minulle tämän heijastaa, on selvänä verivirtojen keskelläkin.[42] Ole hiljaa ja pane merkille, mikä kohtalo häntä odottaa."
"Herrani", sanoi Zanoni ääneen, "signor Glyndon on todella tuonut minulle sanomia, jotka eivät olleet ihan odottamattomia. Minä olen pakotettu lähtemään Napolista — siinä uusi syy meille tehdäksemme parhainta tästä hetkestä."
"Ja mikä, jos uskallan kysyä, mahtaa olla se syy, joka saattaa tämän ikävyyden Napolin kauniille naisille?"
"Se on erään henkilön lähestyvä kuolema, joka on minulle suonut mitä vilpittömintä ystävyyttä", vastasi Zanoni totisena. "Älkäämme puhuko siitä, suru ei voi ajan kulkua muuttaa. Niinkuin me uusilla kukilla korvaamme ne, jotka maljakoissamme ovat kuihtuneet, niin on maailmallisen viisauden salaisuus uusilla ystävyyksillä korvata niitä, jotka tieltämme haihtuvat."
"Oikea filosofia!" huudahti prinssi. "'Ei ihmetellä', oli roomalaisen lauseparsi. 'Ei surra' on minun. Ei ole elämässä muuta surtavaa, paitsi, totta vieköön, signor Zanoni, jos meiltä riistetään joku nuori kaunotar, johon olemme kiinnittäneet sydämemme. Sellaisella hetkellä kysytään kaikkea viisauttamme, jottemme epätoivoon sorru ja pudista veljenkättä Kuoleman kanssa. Mitä sanotte, signor? Te hymyilette! Sellainen kohtalo ei voisi teille tulla. Juokaa minun kanssani malja tälle lauseelle: 'Pitkä elämä onnelliselle rakastajalle — nopea lähtö epäonnistuneelle kosijalle'."
"Minä juon sen", sanoi Zanoni. Ja kun kohtalokas viini kaadettiin lasiin, lisäsi hän, tuikeasti prinssiin katsoen: "minä juon sen tässäkin viinissä."
Hän kohotti lasin huulilleen. Prinssi oli kalmankalpea vieraansa katseen edessä. Tuon ankaran, lujan kirkkauden voimasta vetäytyi hän taaksepäin omantuntonsa lyömänä. Ei kääntänyt Zanoni silmiään prinssistä, ennenkuin viimeinen pisara oli juotu ja lasi oli laskettu takaisin pöydälle. Silloin hän sanoi: "Teidän viininne on laimistunut, se on menettänyt voimansa. Se ei sopisi kaikille, mutta älkää pelätkö, minua se ei pahenna, prinssi. Signor Mascari, te olette viinin tuntija. Tahtoisitteko meille sanoa mielipiteenne?"
"Ei", vastasi Mascari hyvin teeskennellyllä tyyneydellä, "minä en pidä Kypron viineistä, ne ovat liian kuumia. Ehkä signor Glyndonilla on toinen maku? Sanotaan että englantilaiset tahtovat nauttia kuumia ja kirveleviä juomia."
"Tahdotteko, että myöskin ystäväni juo tätä viiniä, prinssi?" sanoi Zanoni, "muistakaa, se ei ole kaikkein suussa yhtä vaaraton kuin minun suussani."