"Ei", sanoi prinssi nopeasti. "Jos te ette sitä suosita, niin taivas varjelkoon meitä tyrkyttämästä sitä vieraallemme. Hyvä herttua", jatkoi hän kääntyen erään ranskalaisen puoleen, "teidän maanne on Bakkuksen maa. Mitä ajattelette tästä burgundilaisesta? Onko se kestänyt matkaa?"
"Ah", sanoi Zanoni, "muuttakaamme sekä viiniä että puheluainetta."
Tästä lähin Zanoni kävi vielä vilkkaammaksi. Ei koskaan ole seuranpitäjän huulilta sukkeluus tullut niin keveänä, säkenöivänä, ilostuttavana. Hänen intonsa tarttui kaikkiin läsnäoleviin itse prinssiinkiin, jopa Glyndoniin — merkillisellä voimalla. Prinssissä olivat kyllä Zanonin sanat ja katse hänen tyhjentäessään myrkkyä herättäneet pelottavia enteitä, mutta nyt — arveli prinssi — hänen loistavassa kaunopuheisuudessaan alkoi tuntua jälkiä myrkyn vaikutuksesta. Viini kierteli vielä mutta kukaan ei näyttänyt huomaavan sen vaikutuksia. Yksi toisensa jälkeen muusta seurasta vaipui kuin lumottuun vaitioloon, mutta Zanoni lasketteli yhä jutun toisensa jälkeen, toisen toista huvittavamman. He riippuivat kiinni hänen sanoissaan, he miltei pidättivät henkeään kuunnellakseen. Ja kuitenkin — kuinka täynnä katkeruutta oli hänen sukkeluutensa! Kuinka täynnä ylenkatsetta läsnäolevia turhaneläjiä ja niitä turhuuksia kohtaan, jotka täyttivät heidän elämänsä.
Yö tuli, huone kävi hämäräksi. Juhla oli kestänyt muutamia tunteja kauemmin kuin siihen aikaan oli tapana juhlia pitää. Vielä vieraat eivät liikkuneet paikoiltaan ja vielä Zanoni silmät säihkyen ja hymyhuulin jatkoi kertomuksiaan, älykkäitä ja huvittavia, kun äkkiä kuu nousi taivaalle ja valaisi säteillään kukkia ja suihkulähteitä ulkopuolisessa pihassa, mutta itse sali jäi puolihämäräksi ja aavemaisen hiljaiseksi.
Silloin Zanoni nousi paikaltaan.
"Nyt herrat, minä toivon, ettemme ole väsyttäneet isäntäämme liiaksi, ja hänen puutarhansa tarjoo uuden houkutuksen meille. Eikö teillä ole täällä soittajia, prinssi, jotta ne korviamme ilahuttaisivat samalla kuin me hengitämme oranssipuitten tuoksua?"
"Mainio ajatus!" sanoi prinssi. "Mascari, hae soittoa!" Seurue nousi kohta ja lähti puutarhaan vilvottelemaan, ja silloin ensimäisen kerran viini, joka oli juotu, alkoi näyttää vaikutustaan.
Posket hehkuvina ja askeleet epävarmoina he tulivat raittiiseen ilmaan, joka vielä enemmän kiihotti viinin nostamaa kuumetta. Ikäänkuin korvatakseen sitä hiljaisuutta, jolla he tähän asti olivat Zanonia kuunnelleet, joka kieli nyt pääsi valloilleen — kaikki puhuivat, kukaan ei kuunnellut. Oli jotakin hurjaa ja kammottavaa tuossa vastakohdassa yön tyynen kauneuden ja hillittömien elostelijoiden hoilotusten välillä. Varsinkin yksi ranskalaisista, nuori herttua de R——, hyvin ylhäistä sukua, älykäs, vilkas, pikainen, niinkuin maamiehensä ainakin — hän varsinkin piti suurta suuta ja oli kiihtynyt. Ja koska asianhaarat, joiden muisto vielä on säilyneenä muutamissa Napolin piireissä, myöhemmin tekivät herttualle välttämättömäksi itse todistaa tapahtuneesta, niin tähän käännän hänen laatimansa lyhyen kuvauksen, jonka minulle muutamia vuosia sitten lähetti oppinut ystäväni cavaliere di B——.
"Minä en muista", kirjottaa herttua, "koskaan tunteneeni sellaista kiihtymystä kuin sinä iltana. Me olimme kaikki niinkuin vapaiksi laskettuja koulupoikia, jotka keskenämme ilakoitsimme, kun tulimme juosten alas noita seitsentä tai kahdeksaa porrasta, jotka pilaristosta veivät puutarhaan — muutamat nauroivat, muutamat hoilasivat, muutamat toruilivat, muutamat lörpöttelivät. Viini oli ikäänkuin tuonut ilmoille kunkin sisäisimmän luonteen. Muutamat olivat kovaäänisiä ja riitaisia, toiset viehkeätunteisia ja itkusuisia. Muutamat, joita siihen asti olimme pitäneet umpimielisinä, olivat kaikkein iloisimpia. Muutamat, joita aina olimme pitäneet tuppisuina, olivat nyt lavertelevia. Minä muistan, että keskellä äänekästä hauskuuttamme silmäni sattuivat signor Zanoniin, jonka keskustelu niin oli meitä kaikkia yllyttänyt. Silloin tunsin kylmän väreen karmivan itseäni, kun näin, että hänellä oli sama rauhallinen ja luotansatorjuva hymy, jonka olin pannut merkille, kun hän kertoi merkillisiä tarinoitaan kuningas Ludvig XlV:nen hovista. Minä tunsin melkein halua etsiä riitaa tuon miehen kanssa, jonka tyyneys oli loukkaus meidän hillittömyyttämme kohtaan. Eikä hänen pilkallisen ja kiihottavan tyyneytensä vaikutus koskenut ainoastaan minuun. Useat ovat kertoneet, että he katsoessaan Zanoniin tunsivat verensä vielä enemmän kuumenevan ja ilonsa muuttuvan suuttumukseksi. Hänen jäisessä hymyssään oli jotakin taikaa, mikä haavoitti turhamielisyyttä ja herätti vihaa. Juuri tällä hetkellä tuli prinssi minun luokseni, pisti kätensä minun kainalooni ja vei minut hieman syrjemmälle. Hän oli kyllä nauttinut juomaa niinkuin mekin, mutta se ei tuottanut hänessä sellaista äänekästä kiihtymistä. Päinvastoin hänen käytöksessään ja puheessaan oli kylmää röyhkeyttä ja ivaa, joka nosti minun itserakkauttani häntä vastaan, vaikka hän minua kohtaan kuinkakin teeskenteli kohteliaisuutta. Oli ikäänkuin Zanonin kylmyys olisi häneen tarttunut. Hän jäljitteli vieraansa tapaa, jopa meni alkuperäistä kauemmaksi. Hän laski leikkiä erään kauniin ja ylhäisen sisilialaisen vallasnaisen suosiosta minua kohtaan ja puhui halveksivasti siitä, mistä minä olisin ylpeillyt, jos se olisi ollut totta. Hänen puheensa kuulosti siltä kuin hän itse olisi koonnut kaikki Napolin kukat ja jättänyt meille muukalaisille ainoastaan hylkäämänsä tähteet. Tästä loukkaantui minun syntyperäinen ja kansallinen miehuuteni ja minä vastasin muutamilla pistosanoilla, jotka varmaan olisin välttänyt, jos vereni olisi ollut kylmempi. Ehkä — tunnustaakseni totuuden — viini minussa oli herättänyt hurjan kiihkon, että olin niin valmis loukkaantumaan ja nostamaan riitaa. Prinssin mentyä luotani käännyin ja näin vierelläni Zanonin.
"'Prinssi on kerskuri', sanoi hän hymyillen sillä tavalla, mikä vastikään oli minua suututtanut. 'Hän tahtoisi itselleen yksinoikeuden kaikkeen onneen ja kaikkeen lempeen. Pitäkäämme puoliamme.'